On totta ja selvää, että evankeliumin julistuksen yhteyteen tulee kuulua kehoitus tehdä parannus, uskoa, ottaa Jumalan armo vastaan. Jeesus sanoi heti toimintansa alussa:"Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi."
Jos ei uskota evankeliumia Jeesuksesta, eikä siis oteta Jumalan armoa vastaan, se jää turhaksi. "Hänen työtovereinaan me myös kehoitamme teitä vastaanottamaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi"(2.Kor.6)
Raamattu kertoo myös karun totuuden ihmisestä luonnollisessa tilassa:
"Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti"(1.Kor.2)
Luonnollinen ihminen siis 1) ei ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, 2)Pitää sitä (evankeliumia) hullutuksena, 3)Ei voi ymmärtää sitä.
Siitä, että joku ylipäätään on tullut Jeesuksen uskovaksi on täytynyt tapahtua ihme. Jumalan Hengen työ. Minusta on kovin outoa - vaikkakin toisaalta ymmärrettävää - se hyvin yleinen ajatus, että uudestisyntymätön ihminen "tekee tahdonratkaisun" tullakseen uudestisyntyneeksi eli uskovaksi. Tahtomme tulee juuri kääntyä. Omalla tahdolammeko sen kääntäisimme? Sitä voi miettiä vaikka em. Paavalin tekstin valossa. Jumalan Henki ja sana sen saavat aikaan. Ja niin kaikki kunnia jää yksin Jumalalle.
"jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta"(1.Piet.1)
Lainaus Ev.lut. tunnustuskirjoista ihmisen mahdollisuuksista:
"Suhteessa hyvään ihminen on aivan kuollut ja täysin turmeltunut. Ihmisluonnossa ei lankeemuksen jälkeen ennen uudestisyntymistä ole tallella vähäisintäkään sellaisten hengellisten voimien kipinää, joilla hän itsestään kykenisi valmistautumaan Jumalan armoon tai ottamaan tarjotun armon vastaan. Hän ei sinänsä ole armon saamiseen kelvollinen eikä voi tehdä itseään sellaiseksi. Omien kykyjensä varassa hän ei voi, edes apuna, edistää, aikaansaada, vaikuttaa, mitään omaan kääntymykseensä kuuluvaa - ei kokonaan, ei puoleksi eikä vähimmäksi, ei pienen pienimmäksikään osaksi, niin että se tapahtuisi "ikäänkuin hänestä itsestään".