Alistua Jumalan vanhurskauden alle

[JPK]

Uskoon tuleminen on Jumalan sanan mukaan ojentautumista, eli Jumalan tahdon hyväksymistä - ihmisen oman elämän kohdalla. Tätä voi mielestäni juuri kutsua synnintunnoksi. Jumalan laki ja sana tuomitsee omat syntimme, ja johtaa ihmisen syylliseksi synnin tähden Jumalan edessä.

Kuitenkin tästä käsin tapahtuva ojentautuminen Jumalan tahdon mukaan voi kääntyä lainalaisuudeksi, jossa ihminen pyrkii noudattamaan Jumalan tahtoa, ja vapautumaan synnistä. Tämä kaikki on hyvää ja raamatullista, mutta ellei uskoon tullut kasva Jumalan armossa ja Kristuksen tuntemisessa, voi uskon elämä tulla vain: "käsky käskyn päälle - läksy läksyn päälle". Uskonnollisuus on aina luonteeltaan lainalaisuutta, jossa ihminen suorittaa pelastustaan.

Siksi itse ajattelen Raamatun valossa, että uudesti syntyminen on Jumalan evankeliumin ymmärtämistä, ja Kristuksen varaan täysin pelastuksensa perustamista. Pyhä Henki annetaan siinä pelastetulle sinetiksi, ja Herra tulee asumaan pelastetutun sydämeen.

Tämä hyvinkin liittyy aloitukseen, eli nöyrtyä Jumalan vanhurskauden alle, eli tunnustaa vain Kristus vanhurskaana syntisen ihmisen pelastajana, ja hänelle luettavana vanhurskautena.

[Paulus]

Siksi itse ajattelen Raamatun valossa, että uudesti syntyminen on Jumalan evankeliumin ymmärtämistä, ja Kristuksen varaan täysin pelastuksensa perustamista. Pyhä Henki annetaan siinä pelastetulle sinetiksi, ja Herra tulee asumaan pelastetutun sydämeen.

Kiinnitin huomiota noihin lihavoituihin. Ajattelen niin, että evankeliumin ymmärtäminen voi alussa olla hyvinkin vajaata ja samoin Kristuksen varaan täysin pelastuksensa perustaminen. Siksi ihmisiä tulee uskoon mitä ihmeellisimmissä yhteisöissä vaikka ne voivat olla äärimmäisen lakihenkisiä ja harhaoppisia. Mutta Pyhä Henki ohjaa kaikkeen totuuteen, mikäli saa sen tehdä. Joskus uskova kuuntelee kuitenkin enemmän seurakuntansa opetusta kuin Pyhää Henkeä ja silloin lopputulos voi olla hyvinkin surkea. Rakkaus totuuteen on siis äärimmäisen tärkeää riippumatta siitä, mihin kuuluu.

Uskoontulossa voi olla siis kaikki ymmärtäminen hyvin vajaata, mutta kasvun myötä totuudet alkavat suotuisissa oloissa kirkastua .

[Jopo]

On totta ja selvää, että evankeliumin julistuksen yhteyteen tulee kuulua kehoitus tehdä parannus, uskoa, ottaa Jumalan armo vastaan. Jeesus sanoi heti toimintansa alussa:"Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi."

Jos ei uskota evankeliumia Jeesuksesta, eikä siis oteta Jumalan armoa vastaan, se jää turhaksi. "Hänen työtovereinaan me myös kehoitamme teitä vastaanottamaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi"(2.Kor.6)

Raamattu kertoo myös karun totuuden ihmisestä luonnollisessa tilassa:
"Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti"(1.Kor.2)

Luonnollinen ihminen siis 1) ei ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, 2)Pitää sitä (evankeliumia) hullutuksena, 3)Ei voi ymmärtää sitä.

Siitä, että joku ylipäätään on tullut Jeesuksen uskovaksi on täytynyt tapahtua ihme. Jumalan Hengen työ. Minusta on kovin outoa - vaikkakin toisaalta ymmärrettävää - se hyvin yleinen ajatus, että uudestisyntymätön ihminen "tekee tahdonratkaisun" tullakseen uudestisyntyneeksi eli uskovaksi. Tahtomme tulee juuri kääntyä. Omalla tahdolammeko sen kääntäisimme? Sitä voi miettiä vaikka em. Paavalin tekstin valossa. Jumalan Henki ja sana sen saavat aikaan. Ja niin kaikki kunnia jää yksin Jumalalle.

"jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta"(1.Piet.1)

Lainaus Ev.lut. tunnustuskirjoista ihmisen mahdollisuuksista:
"Suhteessa hyvään ihminen on aivan kuollut ja täysin turmeltunut. Ihmisluonnossa ei lankeemuksen jälkeen ennen uudestisyntymistä ole tallella vähäisintäkään sellaisten hengellisten voimien kipinää, joilla hän itsestään kykenisi valmistautumaan Jumalan armoon tai ottamaan tarjotun armon vastaan. Hän ei sinänsä ole armon saamiseen kelvollinen eikä voi tehdä itseään sellaiseksi. Omien kykyjensä varassa hän ei voi, edes apuna, edistää, aikaansaada, vaikuttaa, mitään omaan kääntymykseensä kuuluvaa - ei kokonaan, ei puoleksi eikä vähimmäksi, ei pienen pienimmäksikään osaksi, niin että se tapahtuisi "ikäänkuin hänestä itsestään".

[Jopo]

Mainitsinkin aiemmin, että toisaalta on hyvinkin ymmärrettävää se yleinen käsitys, että "tekemällä tahdonratkaisun" ihminen ottaa evankeliumin ja pelastuksen vastaan. Sen suuntaisesti olen myös itse uskon elämän alkutaipalella ajatellut. Se antaa luonnolliselle järjellemme vastauksen kysymykseen, miksi toinen pelastuu ja toinen ei.

Toinen ääripää taas perustaa vastauksensa samaan kysymykseen kaksinkertaisella predestinaatiolla (Galvin).

Kolmas vaihtoehto on jättää kysymys avoimeksi. Pelastus on kokonaan armosta - siis koko pelastus - myöskin usko eli evankeliumin vastaan ottaminen. Evankeliumin torjumisesta taas Raamattu osoittaa vastuulliseksi ihmistä. Siinä uskova ei voi ajatella olevansa naapurin Ville parempi, koska on "tehnnyt ratkaisun". Vaan saa kiittää uskosta yksin Jumalaa. Ja kertoa Jumalan armosta Villellekin. Kehoittaa ja rohkaista häntä uskomaan. Toivoa ja rukoilla, että sama armon ihme saisi tapahtua hänenkin kohdallaan.

Tuo kolmas vaihtoehto on ihmisen lokiigalle ongelmallisin. Uskon kuitenkin, että silloin joudutaan vähiten ristiriitaan Raamatun kanssa. Ja Jumala saa yksin kaiken kunnian pelastuksesta. Kaiken. Raamattu on lokiiggamme yläpuolella ja niin sen tulee olla.

[kalamos]

Siis ... meidän täytyy ottaa vastaan Hänet,
joka on Jumalan Vanhurskaus, Pelastus ja Iankaikkinen Elämä.

Ei tätä pidä millään tavoin yrittää vesittää.
Silloin teksimme karhunpalveluksen.

Vaan aivan päinvastoin meidän tulee Kristuksen puolesta kehottaa kaikkia:
Antakaa sovittaa itsenne!!!

[JPK]

Raamattu kehottaa selvään synnistä pois kääntymykseen ("tehkää parannus") sekä evankeliumin uskomiseen ("uskokaa evankeliumi").

Olennaista ei ole pohtia missä määrin me toimimme siinä, vaan se että Jumalan Sana lävistää sydämemme siinä määrin, että emme pääse pakoon enää Jumalan pelastuskutsua. Vastustamaton Jumalan armo ja kutsu saa meidät hylkäämään synnin ja näkemään Kristuksen syntiemme sovittajana.

Tästä kuitenkin kaikki kunnia kuuluu Jumalalle. Hän antaa mielenmuutoksen, ja hyvyydellään vetää ihmistä parannukseen, eli kääntymykseen.

Pelagiolaisuuden vapaantahdon oppi on täysin mahdoton Raamatun valossa, sillä se jättää "mahdottoman" ihmisen harteille, vaikka Jeesuskin vastasi opetuslapsien Häneltä kysyessä: "Kuka sitten voi pelastua?" - "Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista".

Ihminen ei voi kääntyä itse, ellei Herra häntä vedä - siksi ihmisen kuollutta sydäntä lähelle tuleva Jumalan rakkauden kutsu Jumalan Sanan kautta on aina kultaakin arvokkaampaa. "Antakaa pelastaa itsenne tästä nurjasta sukupolvesta". [Apt.2:40] > "Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin" [Apt.2:41]

[Paulus]

Kirjoitin toisaalla näin:

"On kaksi harhaoppia pelastumisesta. Toinen on se, että pelastumisessa kaikki riippuu ihmisestä. Toinen on se, ettei pelastumisessa mikään riipu ihmisestä. Kumpikaan ei ole totta."

Olen edelleen samaa mieltä. On hyvä muistaa, että pelastus ja pelastuminen ovat kaksi eri asiaa.

[kalamos]

Ihminen ei voi kääntyä itse, ellei Herra häntä vedä - siksi ihmisen kuollutta sydäntä lähelle tuleva Jumalan rakkauden kutsu Jumalan Sanan kautta on aina kultaakin arvokkaampaa. "Antakaa pelastaa itsenne tästä nurjasta sukupolvesta". [Apt.2:40] > "Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin" [Apt.2:41]

Aamen!

Pietari julisti Pyhässä Hengessä Jumalan Sanaa,
ja kolme tuhatta miestä kääntyi.

Jos Jumalan Rakkauden kutsu ei olisi heitä vetänyt Jeesuksen tykö,
eivät he olisi kääntyneet.

Mutta meillä on tuollaisessakin tilanteessa mahdollisuus pistää hanttiin
ja olla kääntymättä.

Rauhaan ja Rakkauteen ei ketään voi pakottaa.
Siihen antaudutaan.

[Jopo]

Siis ... meidän täytyy ottaa vastaan Hänet,
joka on Jumalan Vanhurskaus, Pelastus ja Iankaikkinen Elämä.

Ei tätä pidä millään tavoin yrittää vesittää.
Silloin teksimme karhunpalveluksen.

Vaan aivan päinvastoin meidän tulee Kristuksen puolesta kehottaa kaikkia:
Antakaa sovittaa itsenne!!!

Noin se on, siitä ei ole epäselvyyttä.

Otammeko kunnian itsellemme tuosta vastaanottamisesta vai kiitämmekö siitä yksin Jumalaa?

[Jopo]

Sinikka ja Mikko Aalto ovat kirjoittaneet pitkällisen kokemuksen pohjalta kirjan "Armo kadoksissa?" (Karas-Sana). Heillä on myös karismaattista taustaa. Kirjassa kiinnittyy huomio erityisesti ihmisen ns. farisealaisuuteen. Sen lukemattomiin hurskailtakin näyttäviin ilmenemismuotoihin. Armo taitaa olla - käytännössä - ihmiselle kaikkein vaikeimpia asioita ymmärtää. Vaikka ei kaikkiin yksityiskohtiin yhtyisikään, kirjaa voi suostella oman itsensä ja Jumalan armon tuntemisen tutkisteluun.

Senkin äärellä joutuu valitettavasti myöntämään, että myös oman puseroni alla asustaa edelleen fariseus. Se pyrii jatkuvasti nostamaan päätään, esittämään parempaa kuin on, ottamaan itselleen kunniaa ja osuuksia pelastuksesta ja armosta.

Mainitusta kirjasta kohdasta "Tee ratkaisu" (s. 46-47):

"Ratkaisukristillisyydellä tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan ihmisen uskonelämä alkaa siitä, että hän avaa sydämensä Jeesukselle, ottaa hänet vastaan Vapahtajanaan, ratkaisee Kristuksen puoleen, antaa elämänsä hänelle - eri kristillisissä yhteisöissä käytetään hieman eri nimitystä. Niin usein myös tapahtuu.

Mutta ongelmat alkavat siinä vaiheessa, jolloin rupeamme epäilemään, olemmeko todella Jumalan lapsia, ja meitä neuvotaan: Muistele vain päivää, jolloin annoit elämäsi Jeesukselle ja näytä Raamatusta saatanalle, että olet ottanut Jeesuksen vastaan (Ilm.3:20). Tällä pyritään auttamaan ihmistä pelastusvarmuuteen. Sellaiset neuvot näyttävät aivan oikeilta, mutta itse asiassa ne ovat kaukana oikeasta. Mikä todiste se on Jumalan lapseudesta, että on avannut sydämensä oven tai rukoillut Jeesusta elämäänsä? Onko Jumala jollakin tavalla velvollinen antamaan armonsa minulle, koska minä olen tehnyt jotakin? Antaako Jumala armonsa vastalahjaksi, koska me olemme armollisesti ottaneet Vapahtajan vastaan?

Hän voi armossaan niin tehdäkin, mutta ei meidän ratkaisumme tähden. Pelastuksen perustuksena ratkaisu on auttamatoman kestämätön. Ratkaisumme on täysin syntisen ihmisen tekemä syntinen valinta, lihasta syntynyt tuote siitäkin huolimatta, että kaipuu Vapahtajan yhteyteen on Pyhän Hengen työtä. Mutta tällaisen syntisen valinnan, Jeesuksen vastaanottamisen, Vapahtaja on itse sovittanut ristillä. Eihän hän voi koskaan todeta:"Nyt ratkaisusi oli riittävä".

On totta, että useimmilla pelastuksen perustus ns. ratkaisun jälkeen vähitellen siirtyy ristiin, mutta toisaalta on surullista tavata ihmisiä, jotka vuosien uskossaolon jälkeen vielä turvautuvat uskoontuloonsa eivätkä Kristukseen."

[Jopo]

On hyvä muistaa, että pelastus ja pelastuminen ovat kaksi eri asiaa.

Avaisitko Paulus hieman tuota vielä. Onko vain jompikumpi armosta vai molemmat?

[kalamos]

Siis ... meidän täytyy ottaa vastaan Hänet,
joka on Jumalan Vanhurskaus, Pelastus ja Iankaikkinen Elämä.

Ei tätä pidä millään tavoin yrittää vesittää.
Silloin teksimme karhunpalveluksen.

Vaan aivan päinvastoin meidän tulee Kristuksen puolesta kehottaa kaikkia:
Antakaa sovittaa itsenne!!!

Noin se on, siitä ei ole epäselvyyttä.

Otammeko kunnian itsellemme tuosta vastaanottamisesta vai kiitämmekö siitä yksin Jumalaa?

Jos hukkuva ihminen tarttuu hänelle heitettyyn pelastusrenkaaseen,
ja näin pelastuu,
niin tuskin hänen mieleensä koskaan tulee ajatus, että olinpa minä mainio.
Mutta pelastajaansa hän varmastikin ylistää kaikille ihmisille.

[Jopo]

Raamattu kehottaa selvään synnistä pois kääntymykseen ("tehkää parannus") sekä evankeliumin uskomiseen ("uskokaa evankeliumi").

Olennaista ei ole pohtia missä määrin me toimimme siinä, vaan se että Jumalan Sana lävistää sydämemme siinä määrin, että emme pääse pakoon enää Jumalan pelastuskutsua. Vastustamaton Jumalan armo ja kutsu saa meidät hylkäämään synnin ja näkemään Kristuksen syntiemme sovittajana.

Tästä kuitenkin kaikki kunnia kuuluu Jumalalle. Hän antaa mielenmuutoksen, ja hyvyydellään vetää ihmistä parannukseen, eli kääntymykseen.

Pelagiolaisuuden vapaantahdon oppi on täysin mahdoton Raamatun valossa, sillä se jättää "mahdottoman" ihmisen harteille, vaikka Jeesuskin vastasi opetuslapsien Häneltä kysyessä: "Kuka sitten voi pelastua?" - "Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista".

Ihminen ei voi kääntyä itse, ellei Herra häntä vedä - siksi ihmisen kuollutta sydäntä lähelle tuleva Jumalan rakkauden kutsu Jumalan Sanan kautta on aina kultaakin arvokkaampaa. "Antakaa pelastaa itsenne tästä nurjasta sukupolvesta". [Apt.2:40] > "Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin" [Apt.2:41]

Hyviä ajatuksia tuossa. Tuosta "vastustamattomasta" armosta ja kutsusta en nyt varma, mitä sillä tuossa yhteydessä tarkoitetaan.

Apostolien teoissa on hyviä esimerkkejä julistuksesta käytönnön tilanteissa. Ja Jumalan sanan muuttavasta voimasta, joka synnyttää synnin tunnon, armon tarpeen, uskon. Ei siellä julistuksen yhteydessä aleta kovin tarkkaan analysoimaan mihin ihminen kykenee tai ei kykene. Ei kerrota vapaasta tahdosta tai sen puutteesta. On evankeliumin julistuksen, kehoitusten ja vastaanottamisen aika. Siellä julistetaan!

Syvällisempi opillinen pohdinta löytyy tarkemmin apostolien kirjeistä. Sieltä sitten viimeistään pitäisi selvitä, että armoa se kaikki on ollut.

En nyt tarkemmin tunne saarnaaja Spurgeonia tai hänen hengellistä yhteisöään. Mutta hän on sanonut hauskasti mielestäni ajattelemisen arvoisen lausuman:
"Oven edessä yläpuolella lukee:"Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi". Ja kun siitä sitten mennään sisäpuolelle, siellä lukee yläkarmissa:"Ette te valinneet minua, vaan minä valitsien teidät"(muistinvarainen lainaus)

[Jopo]

Siis ... meidän täytyy ottaa vastaan Hänet,
joka on Jumalan Vanhurskaus, Pelastus ja Iankaikkinen Elämä.

Ei tätä pidä millään tavoin yrittää vesittää.
Silloin teksimme karhunpalveluksen.

Vaan aivan päinvastoin meidän tulee Kristuksen puolesta kehottaa kaikkia:
Antakaa sovittaa itsenne!!!

Noin se on, siitä ei ole epäselvyyttä.

Otammeko kunnian itsellemme tuosta vastaanottamisesta vai kiitämmekö siitä yksin Jumalaa?

Jos hukkuva ihminen tarttuu hänelle heitettyyn pelastusrenkaaseen,
ja näin pelastuu,
niin tuskin hänen mieleensä koskaan tulee ajatus, että olinpa minä mainio.
Mutta pelastajaansa hän varmastikin ylistää kaikille ihmisille.

Aivan. Tuskinpa hän kertoo tehneensä ratkaisun ottaa pelastusrankaasta kiinni. Hätä saa sen tekemään.

[Paulus]

On hyvä muistaa, että pelastus ja pelastuminen ovat kaksi eri asiaa.

Avaisitko Paulus hieman tuota vielä. Onko vain jompikumpi armosta vai molemmat?

Hyvä kysymys. Mielestäni kumpikin ovat armosta. Pelastus on valmistettu meille jo 2000 vuotta sitten. Pelastuminen puolestaan on jokaiselle henkilökohtainen. Käsitykseni mukaan jokainen lapsi syntyy tähän maailmaan Jumalan lapsena, jossain vaiheessa käy yleensä niin, että tapahtuu hengellinen kuolema ja epäusko astuu kuvioihin.

Kalamos kirjoitti edellä:

Jos hukkuva ihminen tarttuu hänelle heitettyyn pelastusrenkaaseen,
    ja näin pelastuu,
    niin tuskin hänen mieleensä koskaan tulee ajatus, että olinpa minä mainio.
    Mutta pelastajaansa hän varmastikin ylistää kaikille ihmisille.

Vastasit Kalamokselle:

"Aivan. Tuskinpa hän kertoo tehneensä ratkaisun ottaa pelastusrenkaasta kiinni. Hätä saa sen tekemään."

Ratkaisu-sana on hieman moniselitteinen. Ihminen voi tehdä jotain ratkaisevaa monin eri tavoin. Jotain asiaa (=ratkaisua) voi harkita vuosikaupalla. Joskus "ratkaisu" on spontaani reaktio, jossa tartutaan pelastusrenkaaseen. Teoriassa on mahdollisuus välttää ratkaisua ja hukkua. Raamattu kehottaa monin kohdin siihen, että ihmisen on jollain tapaa reagoitava (pelastus)kutsuun. Kysymys on siitä, että ihminen ottaa vastaan (lahja)pelastuksen tai on ottamatta. Lahja pysyy 100-prosenttisesti lahjana, siihen voi suhtautua kahdella toisilleen vastakkaisella tavalla. Lutherkin opetti tätä pelastuksen vastaanottamisen välttämättömyyttä. Nyt en tähän hätään löydä ko. tekstiä, mutta se löytynee aikanaan.

Omasta kokemuksestani olen kertonut, etten vielä tullut Jumalan lapseksi "tahdonratkaisun" myötä, vaan se oli kohdallani "synnytystuskien" alku.

Ekahelluntaina "ratkaisu" sijoittunee ajallisesti sydämeen saadun piston ja kasteen väliin: "jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin…"