Syyllisyyden kokeminen

[Paulus]

Olen viimeaikoina ajatellut sitä, että monella uskovallakin on menneisyydessä kokemuksia, jotka vaivaavat vielä vuosienkin kuluttua. On tullut tehtyä tai sanottua jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Ratkaisu ei kaikissa tapauksissa ole se, että menen keskustelemaan asiasta jonkun kanssa, johon asia jotenkin liittyy. Tietenkin on tilanteita, joissa anteeksipyytäminen on paikallaan, mutta voi olla, että asian ottaminen esille ainoastaan pahentaa tilannetta. Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä sanottua sanomattomaksi. Voi olla niinkin, että tämä on vain oma ongelma, saattaa olla, että toinen ei edes muista koko asiaa.

Ymmärrän, että pienikin asia saattaa vaivata vuosien ajan ja joku asia voi yllättää, vaikka sen on jo ajat sitten unohtanut.

Luultavasti näissä asioissa on mukana myös sielunvihollinen, hän ei mielellään anna rauhaa ja johtaa epätoivoon, mikäli mahdollista.

Erään tuntemani suomalaisen kirjailijan ja julistajan kerrottiin joutuneen ahdistuksiin näiden asioiden kanssa vähän ennen kuolemaansa. Kaikkia mieleen nousevia asioita ei ole mahdollista selvittää varsinkaan loppumetreillä.

Nämä saattavat olla täysin tuntemattomia kokemuksia nuorelle uskovalle, mutta vanhemmilla nämä voivat olla tuttuja.

[witness]

Erittäin mielenkiintoinen keskustelunaihe. Hiukan lavennan käsitettä, kun aikoinaan ja ehkä nykyäänkin sanoista syyllisyys ja syntisyys puhuttiin tarpeen tullen synonyymeinä. Edellinen on kuulema ymmärrettävämpi ja jälkimmäinen jotakin abstraktia.

Syyllisyys liittyy vahvasti häpeään ja voimistunut syyllisyydentunne käsittelemättömiin ja kohtaamattomiin asioihin. Järki ja tunne kisaavat ja saavat mielen hetkeksi jos toiseksi palaamaan eiliseen, toissapäiväiseen, viimevuotiseen jne.

Viime aikoina on puhuttu erityisherkistä ihmisistä, ja joskus herkkyys itsessäänkin leimataan kielteiseksi ominaisuudeksi, vaikka kyse on voimavarasta ja eläytymiskyvystä. Olen usein vatkannut ja jankuttanut eilistä aivan kuin mieleni haluaisi saada palaset tiukemmin paikoilleen ja tähän kuvioon on monesti liittynyt syyllisyydentunteita, joko irrallisina tai sitten kaiken kattavana tunnetilana, jossa uiminen muuttuu räpiköimiseksi.

Kerran jo pääsin kuivalle maalle, kun luin jonkun kirjoittamana 'ihminen toimii niillä voimavaroilla, joita hänellä sillä hetkellä on käytettävissä'.

Uskon tiettyyn pisteeseen siihen, että syyttäjä-saatana myös kykenee häiritsemään ja varsinkin 'oman lihamme' kautta, mutta kaikkea kunniaa sekään ei saa. On hyvä muistuttaa hengellisissä itselleen, että uskovana on Voittajan puolella. Ihmisenä eläminen on kuitenkin lähimmäisenä olemista, jossa pätee niin itsensä kuin toisen rakastamisen lait. Siinä on otettava askelia käpertymisen sijaan.

Isoimmat syyllisyydentunteeni ovat liittyneet kasvatusasioihin ja parisuhteisiini. Olen huomannut, että näissä asioissa on voinut rukoilla jälkikäteen (!): tyyneyttä hyväksyä ja voimaa anteeksiantaa. Prosessin on kruunannut se, kun saa tulla rakastetuksi ja kykenee näkemään asiat muuttuneina, jota ne ovat voineet jo ollakin.

[Oloneuvos]

Luultavasti näissä asioissa on mukana myös sielunvihollinen, hän ei mielellään anna rauhaa ja johtaa epätoivoon, mikäli mahdollista.

Tiedä häntä ehtiikö luotuna joka paikkaan tuo sielujemme vihollinen, mutta tehokkaana apuna hänellä on kristilliset työntekijät, joiden saarnat johtavat uskovaiset kuulijat kokemaan syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Julistukseen liittyy tämä ulottuvuus, että "sinun pitää tehdä jotain voidaksesi kokea täyden anteeksiantamuksen" s.o et ole vielä antautunut kokosydämisesti, rakastat jotain salasyntiä etkä ole taistellut verille asti sitä vastaan, uskosi ei ole aitoa jne. Nuo julistajat sanovat kyllä pelastuksen olevan yksin armosta ja Kristuksen sovitustyön tähden, mutta seuraavassa hengenvedossa siihen liitetään merkillisiä ehtoja: aamuiset raamatunlukemiset, rukoilemiset, uhraamiset, joka päivä jollekin todistaminen, käskyjen ulkokohtaiset noudattamiset (ja mitä lie vaativatkaan). Tällä tiellä ei koeta Jumalan rauhaa vaan syyllisyyttä. (En sano että luettelemani asiat olisivat huonoja asioita, päinvastoin, mutta jos ne ovat rauhamme perustus niin elämme valherauhassa ja omavanhurskauden sumussa).

Kokemukseni perusteella rohkenen väittää, että uskovainen saattaa kokea syyllisyyttä vaikka on saanut syntinsä anteeksi ja sydämessä on siitä myös hengen (ja myös Hengen) todistus. Olen aivan järkyttynyt, kun muistelen mitä kaikkea pahaa olen tehnyt lukemattomille ihmisille. Kutsutaanko sitä sitten syyllisyydeksi vai onko olemassa joku toinen sana ilmaisemaan asiaa paremmin? Menneisyydessäni on asioita -sanoja ja tekoja ja tekemättä jättämisiä- joita ei tee tyhjäksi edes Jumalan ja ihmisten anteeksiantamus, vaan niillä on vaikutuksia pitkälle eteenpäin, ehkä jopa kuolemaan asti. Anteeksiantamus ei aina vapauta syyllisyyden kokemuksesta vaikka se vapauttaa tuomiosta. "Mikä täällä saatiin anteeksi ei siellä tule kanteeksi".

Sillä syyllisyydellä jota yllä tarkoitan, on mielestäni kuitenkin hyviä seurauksia. Ensiksikin se muistuttaa siitä, mistä ja millaisen Herra on pelastanut ja armoihinsa ottanut. "Lunastit huonon ja kalliiseen hintaan, kun sinä lunastit mun, valitsit minut ja valitsin huonon vaan oli valinta sun". Toiseksi nuo sanojeni ja tekojeni muistot saavat minut toistuvasti rukoilemaan niiden puolesta, joita olen vahingoittanut. Pyydän että Jeesus pelastaisi heistä jokaisen ja antaisi heille sellaisen suuren armon, että voisivat antaa minulle anteeksi (etteivät kantaisi katkeruutta).

[Ifa]

Syyllisyyshän siitä seuraa, kun on murehduttanut Herran. Ihan luonteva seuraus. Terve syyllisyys johtaa parannukseen ja on siksi Jumalan armoa. Herra antaa viisautta ja ymmärrystä, milloin on hyvä selvittää ja sopia myös ihmisten kanssa, kun/jos siinä on epäselvyyttä.

Olen omasta kokemuksestani havainnut, että syyllisyyttä aiheuttavat paljon väärät asenteeni. Niistä taas seuraa vääriä ajatuksia, sanoja ja tekoja. Eli synnillinen mielenlaatu tulee teoissa ilmeiseksi ja näkyväksi. Onneksi Jeesus on tullut syntisiä varten ja johtaa Pyhän Hengen kautta totuuteen ja anteeksiantamuksen armoon, sekä puhdistaa vääryydestä niin, että saamme muuttumisen armon. Kunnia Jumalalle.

[Taisto]

Syyllisyyttä taitaa olla myös väärää lajia, siis tarpeetonta syyllisyyttä. Meitä voivat turhaan syyllistää seurakuntien opetukset,
toisten ihmisten (läheistenkin) moitteet tai liialliset vaatimukset, ja oma itsekriittisyys. Tai kenties huono itsetunto.

Ihmiskunnan turmelus on niin laajasti kaikkialla, että ei ihme jos syyllisyyskin on siinä sekasotkussa sekoittunut.

Mutta miten voisi erottaa väärän syyllisyyden oikeasta? Ettei turhia taakkoja keräisi harteilleen?

[evlutkristitty]

Taiston kysymys on erittäin tärkeä. Miten erottaa terveen syyllisyyden, sairaasta neroottisesta syyllisyydestä. Kuten eräs uskova psykoosissa koki, että maailmanloppu tulee justiinsa ja se on hänen syytään. Kohta hän jo makasikin moottoritiellä kuolemaa odottamassa. Jumala varjeli hänet, joutumasta auton ruhjomaksi.

Keskeinen sanoma kristinuskossa onkin sovitus Kristuksessa Jeesuksessa. Syyllisyyden painolastia ei tarvitse itse kantaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että raiskataan lapsia ja sanotaan päälle pist'anteex. Oikea syyllisyys tulee väristä teoista. On myös sellaisia sairaita joilla ei ole lainkaan syyllisyyden tuntoa, ei vaikka olisi toisen ihmisen tappanut.

Pääasia olisi että voisi puhua jollekin luotetulle mieltä painavista asioista. Kuormien jakaminen toisen kanssa on erittäin helpottavaa.

[Ifa]

Mutta miten voisi erottaa väärän syyllisyyden oikeasta? Ettei turhia taakkoja keräisi harteilleen?

Kaikki oikean hengellisyyden todeksieläminen edistää väärän tunnistamista. Tähän ei oikein ole patenttivastauksia. Jumala Pyhän Hengen kautta johdattaa kaikkeen totuuteen ja harjaannuttaa erottamaan asioita myös omassa sisimmässä. Tässä auttaa se, mitä . Raamatussa kehotetaan: "harjoittamaan jumalisuutta" (meniköhän sanamuoto noin, tarkistan vielä), mikä tarkoittaa pureutumista Jumalan sanaan ja rukouksessa elämistä ja vaeltamistakin. Kaikki "seurustelu" Herran kanssa lujittaa suhdetta Jeesukseen. Raamattu puhuu vanhurskaan valkenevasta tiestä, joka kirkastuu kirkastumistaan. Se tarkoittaa myös yhä enenevää selkeytymistä ja "sumujen" hälvenemistä" epäselvissä asioissa.

[evlutkristitty]

Tie, (siis vanhurskaan polku), on Jeesus Kristus. Kristuksen kirkastuminen ainoaksi tieksi yhä syvemmin, on vanhurskaan polun kirkastumista sydänpäivään saakka. Sydänpäivä on silloin kun siirrymme täältä ajasta iäisyyteen.

Sananl. 4:14   Älä lähde jumalattomien polulle, älä astu pahojen tielle.
Sananl. 4:15   Anna sen olla, älä mene sille, poikkea pois ja mene ohitse.

Sananl. 4:16   Sillä eivät he saa nukkua, elleivät pahaa tee; se riistää heiltä unen, elleivät ole ketään kaataneet.
Sananl. 4:17   Niin he syövät leipänään jumalattomuutta, juovat viininään väkivallan tekoja.

Sananl. 4:18   Mutta vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka.

Jes. 26:4   Turvatkaa Herraan ainiaan, sillä Herra, Herra on iankaikkinen kallio.
Jes. 26:5   Sillä hän on kukistanut korkealla asuvaiset, ylhäisen kaupungin, hän painoi sen alas, painoi maan tasalle, syöksi sen tomuun asti.
Jes. 26:6   Sitä tallaa jalka, kurjan jalat, vaivaisten askeleet.

Jes. 26:7   Vanhurskaan polku on suora, sinä teet vanhurskaan tien tasaiseksi.
Jes. 26:8   Niin, sinun tuomioittesi tiellä me odotamme sinua, Herra; sinun nimeäsi ja sinun muistoasi sielu ikävöitsee.

[evlutkristitty]

Ifa kirjoitti: "Kaikki oikean hengellisyyden todeksieläminen edistää väärän tunnistamista."

Oikea hengellisyys on kaiken pelastuksensa toivon panemista yksin Kristukseen.

Mitään todeksielämistä ei ihmisessä tapahdu. Sen sijaan Jumalan sanan todeksiuskomista seuraa turvautuminen YKSIN Kristukseen. Yksin Jumalan armoon joka meille Jeesuksessa Kristuksessa uskon ja Kasteen kautta lahjaksi annetaan.

Mitä kaikkea sitten sitten tapahtuukin elämässämme, se tulee Jumalalta lahjana.
Me olemme siis lahjojen vastaanottajia, ja antajana on Jumala. Jumala käyttää meitä erilaisissa tehtävissä.

[Ifa]

Tie, (siis vanhurskaan polku), on Jeesus Kristus.

Olen ymmärtänyt, että kyseisessä sanankohdassa sillä ei tarkoiteta tuota, vaan  vaellusta Jumalan yhteydessä Jeesuksen seuraajana. Tämä tiemme on valkeneva tie ja  vaelluksemme huipentuma on juuri tuo mainitsemasi päämäärä.

[Ifa]

Jumalan sanan todeksielämisellä tarkoitan sitä, mitä Raamattu puhuu kehotuksessa olla sanan tekijä, ei ainoastaan kuulija. Eli sitä, kun sana saa uskossa sulautua meihin, se on hyödyksi ja saa aikaan asioita käytännön elämässämme.

[Paulus]

Mitään todeksielämistä ei ihmisessä tapahdu. Sen sijaan Jumalan sanan todeksiuskomista seuraa turvautuminen YKSIN Kristukseen.

Olenkohan pahastikin harhassa, kun ajattelen, että turvautuminen yksin Kristukseen on sitä todeksi elämistä?