Koska minulla oli vielä keskusteltavaa aiheesta ja koska se eilinen ketju suljettiin (asiallisesta syystä), ajattelin heittää parit ajatukset tähän. Tulee tästä keskustelua tai ei.
Mainitsen aluksi sen, että olen työni takia näiden asioiden kanssa tekemisissä jatkuvasti. Tunnen eriasteisia seksuaalisia hyväksikäyttäjiä ison liudan ja tunnen myös paljon hyvin eri elämäntilanteissa eläviä seksuaalisen häirinnän/hyväksikäytön kokeneita. Joskus olen tilanteessa missä vuosien hoidon jälkeen hyväksikäyttäjä ja tämän uhri tapaavat toisensa eka kertaa terapiassa ja joudun junailemaan sen tilanteen toisen kolleegan kanssa.
Pidän myös koulutusjaksoja perheille, joissa on tapahtunut lapseen kohdistyvaa hyväksikäyttöä.
En oikein tiennyt mihin suuntaan lähteä tässä aloituksessa, minkä tarkoitus on ehkä rohkaista mahdollisia lukijoita jotka kokevat tai ovat kokeneet seksuaalista häirintää tai mitään vastaavaa.
Kun ylläpito sulki sen eilisen ketjun, minulta eka reaktio oli: reagoimmeko me protestantit ja evankeliset samalla tavalla kuin katolinen kirkko oli tehnyt vuosikymmeniä ja ehkä vuosisatoja kirkon sisällä tapahtuvaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön? Ja tuli sellainen lähes hätä, että emme kai tee samoin kuin katolinen kirkko.........järkyttävin seurauksin.
Aluksi meinasin tehdä aloituksen aiheesta Suljetuissa yhteisöissä tapahtuva vallan ja seksin väärinkäyttö, mutta se tuntui kovin kylmältä lähestysmistavalta.
Sitten ajattelin ottaa käsiteltäväksi aiheen Sexual Abuse Accommodation Syndrome, mistä kerron mm. vanhemille joiden lapset ovat olleet seksuaalisen hyväksikäytön uhreja. Se on järkkyä lukemista. Se kuvailee ilmiötä, missä lapsi yrittää selvittää itselleen mitä on tapahtumassa, ja koska ei ole mitään poispääsyä tilanteesta, tämä ikäänkuin alkaa sanoa itselleen että hänen kokemansa hyväksikäyttö on normaalia tai jos ei normaalia, se on lapsen oma syy. Tunnen henkilöitä joille tuo kokemus on täyttä totta.
Eli nuo kaksi teemaa tuli mieleen.
Yritin googlata tuosta jälkmmäisestä aiheesta suomenkielistä juttua mutta en löytänyt.
Mutta nyt sitten juuri äsken tuli mieleen, että kerron tilanteen missä minua hyväksikäytettiin nuorena naisena ja oli täysin avuton ja voimaton siinä tilanteessa enkä edes osannut ajatella missä mennään, koska minulla ei ollut tietoa tästä aiheesta ollenkaan. Siitä on jo tosi kauan. 80 luvun loppuvuosina juuri ennen USAhan muuttoani ja itse asiassa sen yhteydessä.
Jouduin menemään tiettylle lääkäriasemalle Helsingissä lääkärintarkastukseen. Se oli osa pitkäaikaisen viisumin hakemista.
Olin ujo, uskova, kiltti 20 jotain oleva psykan opiskelija.
Nuori komea lääkäri joka tutki minua käski minun riisuutua yläosattomaksi haastatellessaan minua. Ei ollut kyse rintosyöpätutkimuksesta,ei sitä edes suoritettu. Mutta hän laittoi minut istumaan itseään vastapäätä yläosattomana kun keskusteli minun kanssani kauan aikaa suunnitelmistani muuttaa USAhan.
En ole koskaan tuota julkisesti kertonut. Vasta viime vuosina edes rohkeninen asiaa pidemmälle ajatella. Harmittaa oma hölmöyteni, mutta olin täysin kokematon ja luotin auktoriteetteihin, varsinki hienon lääkäriaseman lääkäriin.
Mutta noin se juuri tapahtuu, siis seksuaalinen häirintä. Siinä henkilö joutuu niinkuin niin hämmentävään tilanteeseen ja juuri jonkinlaisessa valta-asemassa olevan ihmisen kohteeksi.
Ei tuota enää minulle tapahtuisi, reagoisin tilanteeseen aivan toisin.
Silloin tein juuri niinkuin seksuaalisen hyväksikäytön uhrit tekevät: päättävät olla itse asiassa ajattelematta mitään, jotta tilanne vain menisi ohi. Ehkä sittenkin arvioin väärin tilanteen.
Mutta joo kandee ottaa asiat esille silloin kuin ne tapahtuvat.