Käytin eräässä elämänvaiheessani kauan aikaa huumaavia aineita, varsinkin alkoholia ja etyylialkoholin korvikkeita.
Olin silloinkin uskossa, mutta siis vahvasti päihderiipppuvainen.
Monet "puhtautensa ja hurskautensa" säilyttäneet uskovat eivät voi tuollaista ymmärtää. Poikkeuksiakin tosin on.
Viime kesänä eräs pitkäaikainen uskova ystäväni, vanhempi nainen,
kysyi tavatessamme Hgissä ja keskustellessamme näistä asioista:
"Miten selitit tuollaisen syntielämän Jumalalle?"
Hän ei siis tajunnut asian ydintä.
Kun uskova on suuressa hädässä, jopa kuolemanvaarassa, sairauksiensa, heikkouksiensa, tuskiensa, kieroutumiensa, lankeemuksiensa yms. kanssa,
hänen ei tarvitse selittää mitään Jumalalle,
ei puolustautua eikä myöskään
uppoutua syyllisyyteensä.
Muistan oikein hyvin heräämistunnelman, kun minut oli taas kerran "saatu kiinni" ja viety Malmin sairaalan päivystykseen kouristelevana ja tukehtuvana.
Kuoleman läheisyys oli voimakas, mutta siihen ei liittynyt mitään sentimentaalisuutta eikä romantiikkaa-
mutta ei myöskään minuuttani tuhoavaa synninhätää.
Olin konkreettisesti peruskysymysten äärellä:
jäänkö henkiin, ja jos jään, mitä sitten tapahtuu?
En olisi jaksanut elää, mutta en voinut kuollakaan.
Silloin Jeesus oli Parantajana hyvin lähellä minua,
sairasta ja syntistä.
Hän piti ilmiselvästi minusta kiinni,
koska omat riippumisvoimani olivat poissa.
Hän oli aivan oikeasti paikalla, ei uskonnollisesti, ei vain Raamatun lehdillä tai hengellisissä tunteissa, vaan itsekin ihmisenä eläneenä Vapahtajana.
Hän ei inhonnut minua, avutonta ja saastaista,
vaan teki selväksi, että Hän rakastaa ja hoitaa-
elämässä ja kuolemassa.
Tuo tilanne ei ollut minkään alku eikä loppu, koska käytin päihteitä vielä ainakin pari kolme vuotta sen jälkeen.
En tiedä, sainko jonkinlaista jatkoaikaa elämälleni, vai olisinko yhtä hyvin voinut kuolla pahimmissa vaiheissa.
Minun tapauksessani Herra käytti AA:ta siihen, että sain luovuttaa humaltumispakkoni pois.
Siihen mennessä olin tietysti jo menettänyt katu-uskottavuuteni ja jo ennestäänkin epäilyttävän asemani uskovien joukossa.
En kuitenkaan pidä v. 2001 tapahtunutta raitistumistani suurena kynnyskysymyksenä.
Tärkeämpää on se, että Jeesus ilmaisi minulle selvästi olevansa elävien, kuolevien ja kuolleiden Herra.
Hänelle ei tarvitse selittää eikä opettaa, mitä on inhimillinen tuska, häpeä ja kauhu kuolemankin edessä.
Herra säätelee, huoltaa ja valvoo henkilökohtaisesti,
että kukaan Häntä tosissaan avukseen huutava ei jää vaille apua ja lopullista pelastusta.