Arkistostani löytyi tämä jo muutaman vuoden takainen kirjoitus. Anteeksi jos tulee joltakin osin toistoa.
Musiikkikysymys on ollut eräs uskontaipaleeni viimevuosien keskeisiä pohdinnan kohteina. Olen ollut aiemmin musiikki-ihminen "henkeen ja vereen". Olin mukana seurakuntamusiikissa aktiivisesti vuodesta 1960 vuoteen 1998. Alussa ei ollut mitään ristiriitaa eri-ikäisten musiikilla, vaan mukana oli kaikenikäisiä eikä musiikkilajeista ja -tyyleistä ollut erimielisyyttä. Eri ikäiset alkoivat erkaantua toisistaan muistini mukaan 80-luvulla.
Vakaa käsitykseni on, että musiikki ei ole neutraalia, vaan että musiikilla on itsessään sanoma. Kärjistäen voidaan sanoa, että juuri siksi armeijaa motivoidaan taisteluun marssimusiikilla ja lapsia nukutetaan tuutulauluilla (joskus ilman sanoja). Aika kornilta tuntuisi ajatus, että mummon hautajaisissa soitettaisiin Säkkijärven polkkaa.
Silti on myös musiikkia, joka sopii sekä maalliseen, että hengelliseen käyttöön. Aika paljon on kysymys myös siitä, millaisia assosiaatioita musiikki kuulijassa herättää.
Oma hengellinen kehitykseni on kulkenut sittemmin siihen suuntaan, että mielestäni musiikin liiallista käyttöä tulisi kristillisyydessä välttää. Syynä on se, että paljolla musiikilla vaikutetaan erittäin paljon tunteisiin, mikä ei välttämättä edistä hengellistä kasvua ja hengellisyys tulee tunteista riippuvaiseksi.
Tästä asiasta on olemassa myös asiantuntemukseen perustuvaa kirjallisuutta erittäinkin ei-uskovina tunnettujen musiikkialan ihmisten tekeminä. Kristityt tuntevat erittäin huonosti tätä aluetta.
Olen täällä maininnut muistaakseni kirjan Herramme Jeesuksen Kristuksen uusi testamentti, joka on koottu hengen sanomista ja nämä henget ovat "henkioppaita". Sieltä löysin "teologian", joka vahvistaa sen, mitä edellä kirjoitin:
1. Rakasta kaikkea ja kaikkia
2. Älä arvostele
3. Käytä runsaasti musiikkia