Tämä Roomalaiskirjeen, luvun 12 kohta on mielenkiintoinen, toin sen jo aiemmin esille siellä uskoon liittyvässä ketjussa.
Lihavoin tuosta vielä kohdan mitä olen miettinyt.
1 Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.
2 Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.
3 Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää, kuin ajatella sopii, vaan ajatella kohtuullisesti, sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on kullekin suonut
4 Sillä niinkuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, mutta kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä,
5 niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itsekukin olemme toistemme jäseniä;
6 ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu; jos jollakin on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan, kuin hänellä uskoa on;
7 Jos virka, pitäköön virastaan vaarin; jos joku opettaa, olkoon uskollinen opettamisessaan;
8 jos kehoittaa, niin kehoittamisessaan; joka antaa, antakoon vakaasta sydämestä; joka on johtaja, johtakoon toimellisesti; joka laupeutta harjoittaa, tehköön sen iloiten
Tuossa ei selvästikään ole kyse pelastavasta uskosta, vaan tehtäviin liittyvästä uskosta, mutta miten tuo tummennettu kohta konteksti huomioon ottaen ilmenee käytännössä uskovan elämässä?
Tarkoittaako se sitä, että uskovalle annetun tehtävän tai kutsumuksen mukana annetaan niihin myös tarvittava usko?
Itselläni ei ole mitään erityistä hengellistä kutsumusta tai tehtävää. Olen ajatellut, että senkö takia minulla ei myöskään ole ns. vahvaa uskoa, koska ei ole sellaista tehtävääkään missä sitä tarvitsisin?