Mutta tahallisesti sellaiseen tilanteeseen jäämisestä ja synnin hyväksymisestä varoitetaan. Jatkuvasti omaatuntoa vastaan toimimisella on vakavia seurauksia. Paavali ohjeisti Timoteusta:"taistelisit jalon taistelun säilyttäen uskon ja hyvän omantunnon. Jotkut ovat sen hylänneet ja siksi joutuneet uskossaan haaksirikkoon." Ettei ajauduttaisi lopulta kokonaan uskosta luopumiseen. Silloin ei olisi enää jäljellä mitään uhria ja anteeksiantamusta johon turvata.
Tämä liittyy siihen keskusteluun, jota toisaalla on käyty armosta ja sen väärinkäyttämisestä. Sielunvihollinen pyrkii joidenkin kohdalla siihen, että armoon luottaen nämä voisivat elää erilaisissa synneissä. Aikansa se vakuuttaa ettei se nyt mitään haittaa, vaikka teet yhtä ja toista Jumalan tahdon vastaista. Kun sitten syntiä on kertynyt sen mielestä riittävästi, se muuttaa taktiikkaa ja sanoo, että kun olet näin paljon tehnyt syntiä, niin armo ei enää kuulukaan sinulle. Ja kun ihminen alkaa uskoa tähän, hän saattaa menettää juuri sen uskon, jolla armo otetaan vastaan.
Näissä kysymyksissä voi auttaa se, että ajatellaan jotakin konkreettista
syntiä eikä abstraktia käsitettä.
Jos varas tulee uskoon, pääsee totuuden tuntoon, ja silti vain jatkaa ja jatkaa
varastamista elantonsa hankkimiseksi, niin hänen kohdallaan voinee sanoa
että ei ole enää uhria hänen syntiensä edestä. On selvää, että varas ei voi
kovin kauaa kulkea uskon tiellä, ellei todella tee parannusta "ammatistaan".
Jos taas uskova joskus erehtyy tekemään jotakin jonka tietää vääräksi,
mutta tunnustaa tekonsa ja pyytää anteeksi, niin hänelle kuuluu armo.
Vaikka näin tapahtuisi monen monta kertaa. Turhaan ei sananlaskuissa
varmaankaan käytetä lukua seitsemän, joka on täydellisyyden luku.
Seitsemästi, siis täydellisesti varhurskas lankeaa, mutta nousee jälleen.
Synti taitaa olla monelle hieman häilyvä käsite, omaa vajavaisuutta
tai inhimillistä heikkouden tunnetta saatetaan pitää syntinä. Kannattaa
ehkä lukea mitä kymmenessä käskyssä sanotaan, niin asia konkretisoituu.
