Kirjoittaja Aihe: Pyhitys  (Luettu 44767 kertaa)

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Vs: Pyhitys
« Vastaus #255 : 01.03.21 - klo:01:17 »
Aika lailla positiivisen käsityksen ihmisen pyhityksestä maan päällä saa ortodoksisen kirkon monista teksteistä, esim. moniosaisesta Filokaliasta. Kun olen joskus verrannut idän kirkon käsityksiä joihinkin uskonpuhdistukseen liittyviin teologisiin ajatuksiin, on tullut mieleen ajatus, onko kyse enää sellaisista uskoista, jotka molemmat ovat viime kädessä samaan kristinuskoon kuuluvia.

Alla yksi esimerkki Filokaliasta, joka mielestäni on toiveita antava pyhityksen suhteen. Onko asia mielestänne niin kuin alla sanotaan, vai lisäisittekö siihen jotain, jolloin vasta voisitte ajatukset hyväksyä, vai oletteko kokonaan tai osittain eri mieltä?

Lainaus
"Koska olemme oman itsemme herroja, on omassa vallassamme olla lankeamatta, kun himot viettelevät meitä pahoihin tekoihin. Jos siis haluamme, voimme elää Jumalan tahdon mukaan...

Sinun omasta tahdostasi riippuu, joudutko himojen orjuuteen vai pysytkö vapaana alistumatta himojen ikeeseen. Sillä Jumala on antanut sinulle vapaan tahdon. Ja se, joka voittaa lihan himot, saa katoamattoman seppeleen. Sillä jollei himoja olisi, ei olisi hyveitäkään eikä liioin voitonseppeleitä, jotka Jumala antaa ansioiden mukaan."

(Filokalia 1. 1981, 29)

Luonnollisestikaan en välttämättä ota ihmisten kirjoituksia totuuksina, on sitten kyse kenestä tahansa. En siis lähde oletuksesta että joku Filokalia millään tavalla on totta. Tai ei totta.
Mutta ainahan sitä voi arvioida ja pohtia jonkun toisen ihmisen ajatuksia.

Minäkin ajattelen kuten tuossa on : JOS  ihminen haluaa.

Harvoin ihminen tekee omaa tahtoan vastaan.
Mutta tuossa tuo JOS on erittäin kriittinen sana.

En minäkään usko, että kukaan tahtonsa vastaisesti tekee syntiä.

Tämä lähenee taas kerran työtäni siinä suhteessa että pohdin sitä miten rikollinen selittää itselleen tekonsa. Hän usein sanoo: "se ei ollut minä", tai "en mä oo sellainen" tai "mä en ajatellut mitään tekiessäni sitä, se vaan tapahtui"

Ajattelen että kun uskovakin tekee syntiä, hän lähtee tuosta samasta lähtökohdasta, eli siis ei ota vastuuta omasta tekemisestään. Uskova tosin usein oikeuttaa synnin hieman erilaisilla selityksillä riippuen tietty myös mistä synnistä on kyse. Esim. aviorikos selittettäneen usein RAKKAUDELLA, vaikka se on selvästi Jumalan sanan valossa RAKKAUDETON teko. Mutta ei se uskovaa useinkaan häiritse.

 Tästä johtuu se että aito syntien katuminen, siis parannuksen teko on melko harvinaista.

Ajattelen että ihminen tekee parannuksen vasta kun hyväksyy, että syntinen teko on syntiä ja että hän itse valitsi tekonsa eikä siis voi syyttää ketään toista hitusen vertaa.

Kuinkahan moni rikollinen tai tietoisesti pahaa tehnyt on selittämisen sijaan uskaltanut todeta itselleen ja muille, että on tehnyt tietoisesti väärin? Jos moni ei uskalla todeta edes itselleen sitä, että on tietoisesti ja omasta tahdosta tehnyt pahaa, se johtuu varmaan siitä, että on ilmeisesti sangen tuskallista tiedostaa ja tunnustaa itselleen olevansa paha tai kärsimystä muille aiheuttava, vaikka kukaan ulkopuolinen ei sitä ominaisuutta tiedostaisi.

Mielestäni Paavalin kuvauksen ihmisen sisäisestä ristiriitaisuudesta Roomalaiskirjeen luvussa seitsemän voisi tulkita paikoin eräänlaiseksi selittelyksi, vaikka siinä tunnustetaankin, että pahaa on tehty. Luvussa sanotaan: sitä hyvää, mitä ihminen tahtoo, hän ei tee, vaan sitä pahaa, mitä hän ei tahdo, hän tekee. Jos pahan tekeminen on siis tavallaan tahdonvastaista ("sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen", 7:19), ihminen on ikään kuin osittain viaton. Mielestäni voisi olla rehellisempää sanoa: sitä hyvää, mitä en tahdo, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä minä tahdon, minä teen, kuin sanoa "sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen" (7:19). Toki ihminen voi tiettyinä hetkinä (ennen lankeemusta) haluta elää vapaana lankeemuksista, mutta sinä hetkenä, kun hän alkaa langeta, ei ole mielestäni rehellistä sanoa, että sitä hyvää, mitä lankeava tahtoo (esim. tehdä lankeamisen sijaan jotain muuta), lankeava ei tee, vaan sitä pahaa, mitä lankeava ei tahdo (lankeaminen), hän tekee. Jos näin näet joku "vilpittömästi" langetessaan toteaisi, hänen "tahdottomuutensa" lankeamiseen ja "tahtonsa" johonkin jaloon sen sijaan ei vaikuttaisi lainkaan uskottavalta.
« Viimeksi muokattu: 01.03.21 - klo:01:26 kirjoittanut crystalvoice »

Poissa sandia

  • Ylläpitäjä
  • Viestejä: 6331
Vs: Pyhitys
« Vastaus #256 : 01.03.21 - klo:15:51 »

Kuinkahan moni rikollinen tai tietoisesti pahaa tehnyt on selittämisen sijaan uskaltanut todeta itselleen ja muille, että on tehnyt tietoisesti väärin? Jos moni ei uskalla todeta edes itselleen sitä, että on tietoisesti ja omasta tahdosta tehnyt pahaa, se johtuu varmaan siitä, että on ilmeisesti sangen tuskallista tiedostaa ja tunnustaa itselleen olevansa paha tai kärsimystä muille aiheuttava, vaikka kukaan ulkopuolinen ei sitä ominaisuutta tiedostaisi.

Mielestäni Paavalin kuvauksen ihmisen sisäisestä ristiriitaisuudesta Roomalaiskirjeen luvussa seitsemän voisi tulkita paikoin eräänlaiseksi selittelyksi, vaikka siinä tunnustetaankin, että pahaa on tehty. Luvussa sanotaan: sitä hyvää, mitä ihminen tahtoo, hän ei tee, vaan sitä pahaa, mitä hän ei tahdo, hän tekee. Jos pahan tekeminen on siis tavallaan tahdonvastaista ("sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen", 7:19), ihminen on ikään kuin osittain viaton. Mielestäni voisi olla rehellisempää sanoa: sitä hyvää, mitä en tahdo, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä minä tahdon, minä teen, kuin sanoa "sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen" (7:19). Toki ihminen voi tiettyinä hetkinä (ennen lankeemusta) haluta elää vapaana lankeemuksista, mutta sinä hetkenä, kun hän alkaa langeta, ei ole mielestäni rehellistä sanoa, että sitä hyvää, mitä lankeava tahtoo (esim. tehdä lankeamisen sijaan jotain muuta), lankeava ei tee, vaan sitä pahaa, mitä lankeava ei tahdo (lankeaminen), hän tekee. Jos näin näet joku "vilpittömästi" langetessaan toteaisi, hänen "tahdottomuutensa" lankeamiseen ja "tahtonsa" johonkin jaloon sen sijaan ei vaikuttaisi lainkaan uskottavalta.

Seksuaalirikolliskuntoutus on siitä mielenkiintoinen että juuri tuohon ensimmäisen kappaleesi tilanteeseen pyritään. Eli motivoidaan henkilö olemaan juuri ensisijaisesti itselleen rehellinen siitä mitä teki, sen motiiveista ja myös siitä vahingosta minkä on tuottanut uhrille ja monille muille.
Ihmeellistä kyllä se toimii melko usein. Varsinkin nuorten parissa. Aikuiset tuppaavat jäämään itsesääliin ja toisten syyttelyyn paljon useammin.
Mutta on hieno nähdä miten nuori ottaa vastuun itsestään ja sitä kautta itse asiassa alkaa samaan tervettä hallinnan tunnetta oman elämän suhteen.

Mielestäni hieman oikaisit kulmia tuossa analysoidessani Paavalin kirjoitusta Roomalaiskirjeen 7. luvussa. Ikäänkuin lähdet oletuksesta että Paavalin olisi pitänyt tunnustaa että ihminen on paha sillä tavalla että VAIN haluaa pahaa ja vain ehkä kiusauksen hetkellä omatunto hieman kolkuttaa.
Arkikokemus ei mielestäni puolla tuollaista ihmistulkintaa. Minäkään en sitä tarkoittanut vaikka sanoin suoraan että synti on pahuutta. Eli en näe Paavalin tuossa selitttelevän itseään.

Hän sen sijaan ottaa esille sen tosiasian, että ihminen haluaa nähdä itsensä HYVÄNÄ. On sitten kysymys rikollisesta tai siivosyntisestä ja kumpikin kyllä tiedostaa missä se oikea menee.

Uskovalla on sen lisäksi uusi luomus millä on kyky jopa rakastaa Jumalaa. Uskon että Paavali viittaa siihen ja siis puhuu itsestään uudestisyntyneenä joka yhä näkee "pahan riippuvan itsessään kiinni". Tuo on suoraan Paavalin oma kuvaus itsestään tuossa tekstissä mihin viittasit. Room. 7:21.

Eli uskovan tilanne on hieman erilainen siinä mielessä että uusi luomus hänessä todella rakastaa Jumalan tahtoa.

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Vs: Pyhitys
« Vastaus #257 : 01.03.21 - klo:16:49 »
Olen samaa mieltä, että moni ihminen haluaa nähdä itsensä hyvänä.

Se seikka, että moni ihminen haluaa nähdä itsensä hyvänä, ei sinänsä vielä tarkoita, että hänen itsearvionsa olisi uskottava tai ehdottomasti oikea. Moni rikollinenkin haluaa nähdä itsensä hyvänä (monia eri selityksiä, joita käsitelty toisessa viestiketjussa viime vuoden loppupuolella), kun tekee "hyvien" tai "oikeamielisten" selitysten varjolla pahaa tai kärsimystä aiheuttavaa muille ja pyrkii lisäksi säilyttämään "oikeamielisen" aseman ainakin oman rikollisyhteisönsä silmissä. Moni kansanmurhiin osallistunut on tehnyt tuhoisaa jälkeä nimenomaan siinä uskossa, että on toiminut oikeamielisesti.

Moni ihminen ei ole huolissaan ainoastaan hyvästä maineesta tai käsityksestä itsestään muiden edessä, vaan pyrkii omissa silmissäänkin pitämään hyvän tai oikeamielisen käsityksen itsestään. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole ollut minkäänlaista tarvetta ja huolta säilyttää itsestään hyvää moraalista käsitystä itsestään, ovat usein joutuneet syrjityiksi tai tapetuiksi muiden toimesta jo varhaisissa ihmisyhteisöissä, koska heillä ei ole ollut sisäistä "säätäjää", joka olisi estänyt heitä toimimasta sosiaalisesti epäkorrektilla tavalla.

Nykyajan maailma on täynnä hyveiden signalointia. Se on keino stimuloida serotoniinia, joka liittyy ajatukseen oman sosiaalisen statuksen kohoamisesta muiden silmissä. Yhteisöjä, joilla on erilaisia käsityksiä siitä, mikä on oikea tai hyvä tai hyveellinen suhtautuminen asioihin, on lukuisia. Jos jollakulla nykyään elävällä ei olisi mitään tarvetta olla minkään pienenkään yhteisön silmissä millään tavalla arvostettava tietynlaisen hyvänä pidetyn ajatusmaailman, käyttäytymisen tai näkemysten johdosta, tai jos hän ei kokisi mitään tarvetta olla hyväksytty minkään yhteisön silmissä eikä kokisi mistään, mitä sattuu haluamaan, vaikka se olisi yhteisöllisesti kiellettyä tai tuomittavaa, minkäänlaista pahaa oloa, hän voisi varmaan helposti joutua syrjityksi ja eristetyksi muusta maailmasta, tai tapetuksi.

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Vs: Pyhitys
« Vastaus #258 : 01.03.21 - klo:17:17 »
Uskon, että Paavalin kuvaama ihminen (Roomalaiskirjeen luvussa 7) haluaa hyvää, mutta antautuessaan paheen tai pahan valtaan hän ei tietoisesti halua sinä hetkenä hyvää, vaan vain sitä, mihin hän lankeaa ja mistä hän siinä hetkessä nauttii. Tästä syystä en pidä kohtaa "sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä minä en tahdo, minä teen" (7:19) oikeana, jos se sovelletaan siihen ajalliseen hetkeen, kun ihminen nauttii paheesta tai vääryydestä tai tekee jotain sopimatonta. Uskoisin, että usea, joka nauttii synnistä synnintekohetkellä, nauttii siitä juuri siitä syystä, ettei sitä nautintohetkeä ole "pilaamassa" tai tekemässä mahdottomaksi ahdistava tietoisuus siitä, ettei sitä synnintekemistä "oikeasti" tai tavallaan tahdokaan tai että se on tuomittavaa.