Aika harvoin (enää) ärsyynnyn siitä, että jotkut kuuluvat toisiin herätysliikkeisiin ja muihin erityisporukoihin kuin minä.
Ja sitä paitsi kuulun Turun tuomiokirkkoseurakuntaan,
vaikka en edes ole koskaan ollut sen jumalanpalveluksissa.
En siis voi puolustaa omaakaan jäsenyyttäni,
joten en voi suuttua niille,
jotka kuuluvat johonkin toiseen jengiin.
Olen aika kauan viettänyt samanlaista karanteenielämää kaikenlaisten joukkokokoontumisten suhteen, joka nyt on pakollista kaikille koronaviruksen takia.
Netistä kuuntelen ja katselen sitten kaikenlaista hengellistä,
ja suljen lähetyksen, jos se osoittautuu jonkin erityisoppirakennelman pönkittäjäksi ja unohtaa Raamatun perusilmoitukset.
Osallistumispakoisuuteni johtuu lähinnä liikkuvasta elämäntavastani,
ja myös siitä, että olen erittäin huono sitoutumaan mihinkään ihmisten laatimaan järjestelmään.
Olen ainoastaan sitoutunut uskoon Jeesuksen vallasta ja Raamatun totuudesta.
Ehkä joskus liityn aktiivisemmin johonkin porukkaan, jos vakiinnun maantieteellisesti.
On aika yhdentekevää, mihin lahkoon tai kirkkokuntaan joku kuuluu,
jos hän vain tunnustaa Jeesuksen Herrakseen
ja uskoo Raamatun olevan oikeasti Jumalan Sana.
Siksi en yleensä jatka kauaa keskustelua,
jos joku osoittautuu hyvin lahkohenkiseksi tai kirkkouskovaiseksi
ja yrittää vakuutella oman suuntauksensa ainutlaatuisuutta yksittäisillä raamatunlauseilla.
Jokainen seisoo kuitenkin lopulta aivan yksin Herransa edessä,
ilman oppien, traditioiden ja hengellisten kulttuurien tukea.
Viime talvena tosin hiukan hermostuin Portugalissa,
kun kaksi paikallista jehovantodistajanaista pysäytti minut kadulla
ja alkoi esitellä lehtisiään.
Hehän eivät tietenkään ole kristittyjä, vaikka yrittivät pontevasti vakuuttaa, että heillä on täsmälleen sama Raamattu kuin muillakin.
Kysyinkin naisilta, miksi he valehtelevat,
koska kaikki tietävät heidän
omasta "Raamatustaan" ja sen, että heidän uskontonsa on ihmiskeksintöä.
Naiset jatkoivatkin pian matkaansa.