Mitä nyt puitaisiin? Tällaista nyt.

[sandia]

Toinen kerta, kun en saanut lupaa mennä ehtoolliselle oli anoppini hautajaisissa. Heidän ukrainalaisessa katolisessa kirkossa oli uusi pappi, joka oli siinä kohden tuollainen. Aina ennen olen ollut siellä ehtoollisella viimeisen 30+ vuoden ajan.

[pax]

Sitä korostetaan aika ajoin ettei kukaan ole liian huono osallistumaan, tarkoittaa sitä jos uskova on kompuroinut ja kokee huonoutta, sen voi siinä hetkessä tunnustaa Herralle ja näin juuri kuuluukin koetella itseään.

[Soltero]

Ehtoollisestahan on erilaisia näkemyksiä.
Jotkut yhteisöt pitävät sitä katumuksen jälkeisen armon vastaanottamisena,
jotkut yliluonnollisena materian muuttumisena,
jotkut ensimmäisen ehtoollisen muisteluna,
jotkut uskovien yhteisöä vahvistavana tapahtumana
jne.
Siksi on ymmärrettävää, että ehtoolliseen osallistumiselle asetetaan erilaisia kriteerejä eri uskonsuunnissa ja
kirkkokunnissa.

[pax]

Eräs luterilainen nainen joka on myös Tv7:lla ollut puhumassa on sanonut useamman kerran että ehtoollisessa saadaan synnit anteeksi, onko tämä oppi kirkossa, en tiedä. Itse en ajattele niin.

[sandia]

Kai synnit saa ehtoollisella anteeksi kuten missä muualla tahansa.
Ja eikö ehtoollisen tarkoitus ole ainakin osaltaan muistuttaa meitä siitä, että Jeesus sovitti syntimme?
Eli ei se sinänsä väärin ole sanottu.

Mutta jos sanotaan että ehtoollinen itsessään on jotain mikä ikäänkuin sovittaa synnit, niin silloin on jotain pielessä.
Ehtoolliselle meno ei ole ikäänkuin syntien sovitusseremonia tai jotain.

Tunnen itseni vähän hölmöksi kun kirjoitan tuon. Mutta ehkä järkevämpi kommentti minulta olisi, että en aivan tiedä mitä tämä nainen sillä tarkoitti.

[Opo]

Jos on ensin tunnustanut syntinsä ja sitten nauttii ehtoollisen, niin ehtoollinen vahvistaa
konkreettisesti sen anteeksiannon, koska söit Kristuksen veren ja ruumiin. Jokainen nauttimamme ehtoollinen muistuttaa meitä sovitustyöstä.

[pax]

Kai synnit saa ehtoollisella anteeksi kuten missä muualla tahansa.
Ja eikö ehtoollisen tarkoitus ole ainakin osaltaan muistuttaa meitä siitä, että Jeesus sovitti syntimme?
Eli ei se sinänsä väärin ole sanottu.

Mutta jos sanotaan että ehtoollinen itsessään on jotain mikä ikäänkuin sovittaa synnit, niin silloin on jotain pielessä.
Ehtoolliselle meno ei ole ikäänkuin syntien sovitusseremonia tai jotain.

Tunnen itseni vähän hölmöksi kun kirjoitan tuon. Mutta ehkä järkevämpi kommentti minulta olisi, että en aivan tiedä mitä tämä nainen sillä tarkoitti.

Ymmärsin puheestaan että ehtoollisessa pestään synnistä. Erikoinen ajatus se oli ja kolahti.
Ehtoollinen julistaa että Jeesus jota muistelemme on sovittanut syntimme.

[Janne]

Luterilaisuudessa ehtoollinen on yliluonnollisten elementtien lisäksi syntien anteeksiantamuksen ateria.

[Korpima]

Tämänpäiväinen Bruce Charltonin blogikirjoitus oli minusta hyvä, kannustava ja käytännönläheinen näkemys elämästä "hengellisenä matkana" (Yes - but what should we actually DO? (More on life as a spiritual quest), https://charltonteaching.blogspot.com/2024/03/yes-but-what-should-we-actually-do-more.html):

Jos sen sijaan päätämme tunnustaa hengellisen maailman todellisuuden ja ensisijaisuuden, esiin nousee koko joukko erilaisia mahdollisuuksia.

Silloin kuolevaisen olemassaolomme etsintä on ensisijaisesti hengellistä, sen juuret ovat hengellisessä; ja jos tunnustetaan, että hengellinen sisältää ajattelun maailmat ja että ajattelun maailmat johtavat sitä, silloin löydämme itsemme hyvin erilaisesta maailmasta ja elämästä. 

Jos jokaista päivää pidetään hengellisen etsinnän viimeisimpänä eränä, silloin elämän koettelemukset ja voitot otetaan pois tämän maailman aineellisten instituutioiden hallinnasta: hallitukset, byrokratiat, yhtiöt jne.

Sen sijaan astumme maailmaan ja asumme maailmassa, jossa meillä henkilökohtaisesti on merkittävä rooli, tehtävä, aina opittavaa, aina uusia käsityksiä, joiden kanssa kamppailla.

Tämä ei ole mikään autuuden tila, vaan maailma, jossa on äärimmäisen monenlaisia haasteita ja vaikeuksia. Samoin kuin sadun tehtävässä on haasteita ja vaaroja sekä levon ja toipumisen aikoja. On örkkejä ja noitia, jotka ovat julmia ja petollisia, mutta on myös odottamatonta apua hyviltä velhoilta ja ystävällisiltä vanhoilta rouvilta.

Vihollisia on kaikkialla ympärillämme! Mutta vihollisia on myös sisällä ja ulkona, sillä me kaikki olemme sekoitus hyviä ja pahoja motiiveja ja lojaalisuuksia.

Vaikka voimmekin valita hyvän puolen, emme voi koskaan (tässä kuolevaisen elämässä) pysyvästi välttyä pahan taipumuksilta ja houkutuksilta, jotka heikentävät, horjuttavat ja yrittävät kääntää - hyvät aikomuksemme.

[...]

Voimme saada syvää elämäntyytyväisyyttä, kun työskentelemme positiivisen (ja mahdollisesti ikuisen) hyvän puolesta - olipa tilanteemme mikä tahansa, tapahtui aineellisessa maailmassa mitä tahansa.

(Suom. DeepL.com.)

Jotain pientä tai suurta hyvää voi siis aina tehdä. Arkikin voi olla seikkailu. Vaikka oppia uusia asioita tai rukoilla toisten puolesta.

[sandia]

Juu tuo on kiva päätelmä. Melko suureksi osaksi olen elänyt lukioikäisestä asti tuolla periaatteella.

Hyvä muistutus minulle taas. Elämän eri vaiheet haastavat tuon 'näyn" ylläpitämistä.
Onneksi Herra ei jätä meitä yksin ja kohtaa meidät aina uudella tavalla elämämme aikana.

Tulee mieleen Heprealaiskirjeestä kohta, "kunhan me vain pidämme toivon varmuuden loppuun asti".
En ole ihan varma menikö se noin.

[Korpima]

Siirsin tämän tuolta toisesta ketjusta (vastaus viestiin http://puimatanner.net/index.php?topic=1509.msg65043#msg65043):

Timo Eskolan "Ateistit alttarilla" on paras suomeksi julkaistu esitys yliopistoteologien ja -pappien luopumuksesta.

Olen lukenut tuon Eskolan kirjan joskus vuosia sitten. Minulle jäi kuitenkin sellainen muistikuva teoksesta, että vaikka esille nostettiin tapauksia, niin varsinaista kokonaiskuvaa ei piirtynyt. On siis vaikea sanoa, moniko on luopunut ja moniko uskoo - ainakin niin muistelen tuon teoksen perusteella. Voi olla, että kirjan esimerkit olivat vain harvinaisia ääritapauksia. (Tai sitten ei.) En muista oliko kirjassa esim. joitain tilastoja.

Lisäys: näköjään olen maininnut tuon kirjan yhdessä aiemmassa viestissä, jossa myös linkkejä: http://puimatanner.net/index.php?topic=734.msg60657#msg60657

Vapailla suunnilla on onneksi omat koulunsa, mutta valitettavasti yhä useampi hakee tiedekunnasta "uskottavuutta" ja "pätevyyttä". Jos joku teologisen käynyt on hyvä ja uskova pappi, hän on sitä koulutuksestaan huolimatta ja sitä vastaan, ei suinkaan sen ansiosta.

Eivätkö kaikki ev.lut.-papit ole kuitenkin teologian maistereita? Varmasti joukkoon mahtuu monenlaista, ja voi hyvinkin olla että koulutus voi syödä uskoa. Mutta jonkin sanonnan lisäksi en kyllä tiedä, miten tämä todellisuudessa vaikuttaa ja toimii. Vaatii siis parempaa näkökulmaa ja tietoa ja kenties havaintoja kuin mihin olen itse törmännyt.

Ja onhan yliopistolaitoksen tarkoitus (ainakin nykyään?) tosiaan jotain muuta kuin uskon säilyttäminen sinänsä. Joten siinä mielessä varmaan on hyödyllistä olla vastarannankiiski ja uskossaan hyvällä pohjalla, jos moiseen mankeliin menee.

[pax]

Uutisissa kerrottiin että arkkipiispa Luoma puoltaa kahden avioliittomallia. Että kaililla oikeus saada kirkollinen siunaus.

Jos nyt kävisi niin hyvin että Raamattuun pitäytyvät papit ja srurakuntalaiset lähtisivät kirkosta, miten se uusi kirkkokunta mahtaisi käytännössä toteutua.

[Korpima]

Aiheeseen liittyen tämä blogikirjoitus kommentteineen avasi minulle vähän liberaalienkin ajatusmaailmaa: https://www.kotimaa.fi/blogit/paivamiehen-paakirjoitus-piispojen-avioliittoesityksesta/ . Näkemykset on monet.

Omana käsityksenäni näen, että Kansanlähetys, Raamattuopisto ja Sley siitä riippumatta hyväksyykö kirkolliskokous toukokuussa vai ei piispainkokouksen esittämän avioliittomallin, tulevat joka tapauksessa irtautumaan kirkon piiristä jollakin aikajänteellä.

Pieni osa edellä mainittujen liikkeiden jäsenistä ehkä liittyy Lähetyshiippakuntaan, pieni osa jää kansankirkkoon, suurin jäsenmäärä perustanee oman kirkon tai kaksi. Lähetyshiippakunta omintakeisella äärimmäisen tiukkaan napitetulla luterilaisuudella ei sittenkään taida soveltua kirkoksi suurimmalle osalle edellä mainittujen liikkeiden jäseniä.

Mikäli enemmistö Kansanlähetyksestä, Raamattuopistosta ja Sley:stä irtoaa kirkosta se epäilemättä on hengellisesti ja teologisesti vahinko. Jäsenmäärän tai talouden suhteen kansankirkolle kuitenkin hyttysen surinaa. Suurempi merkitys kirkolle tulee olemaan sillä mitä tekee vanhoillislestadiolainen seuraliike.
[ ...]

On uskallettava sanoa avoimesti, että Raamattu on joiltain osin läpikotaisin vanhentunut. On oikein ja on kristillistä todeta tämä. Raamattu on toisaalta pyhä kirja, mutta myös syvästi inhimillinen. Se ei ole tipahtanut taivaalta valmiiksi kirjoitettuna, kuten etenkin evankelikaaliset ja näiden suomalaiset johdannaiset tahtovat asian ymmärtää.

Jokainen aika tulkitsee Raamattua omalla tavoin. Raamatun kaanonin kirjoittamishistoriakin ajoittuu lähes puolentoista tuhannen vuoden ajalle. Raamatusta löytää, jos haluaa avoimin silmin sitä lukea, helposti puoli tusinaa eri ”avioliittokäsitystä”, ainakin.

[pax]

Lestadiolaiset myös kuuluvat luterilaiseen kirkkoon mikä on hämmästyttävää, miten heidän käy kun jumalattomuus ottaa vallan kirkossa.

[Korpima]

Itse olen muiden ihmisten kirjoituksista ymmärtänyt, että tavallaan lestadiolaiset ovat oma poppoonsa. Eli heidän näkemyksensä mukaan vain he pelastuvat kirkon jäsenistä (ja kaikista kristityistä).

Joten jos seinät erottavat jo nytkin, niin voivat pysyä tai eriytyä. Kai kirkon organisaatiosta ja rahoista on hyötyä. Tuolla linkin kommenttiosastossa kommentoitiin jotain siihen tyyliin, että voi aiheuttaa jotain ongelmiakin, jos eroavat. Mutta tästä en tiedä varsinaisesti itse mitään omien kokemusteni perusteella, voi olla ihan pielessä kaikki edellä kirjoitettu.