Tätä hienoa tekstiä olen lueskellut ja yrittänyt tavoittaa sandian tarkoittamaa ydintä. Ja sitä, mistä tässä voitaisiin keskustella. Kun ajatellaan ihmisyyttä, perusasetelma kait on se, että ihminen sotkee ja on sotkenut oman elämänsa pahemman kerran, ja tekee sitä toisillekin. Eikä ymmärrä tätä kuin vähän. Sen vähän, mitä omasta sotkemisistaan ymmärtää, selittelee milloin mitenkin, mutta välttää visusti varsinaista avun Lähdettä.
Isossa kuvassa sanoisin, että ihminen on mennyt toivottoman kauas Jumalasta. Sieltä kaukaa Hän kuitenkin tahtoo meidät pois yhteyteensä. Ja kun Jumalan yhteyteen tulemme armoon sisälle, se on remontin alku, valkenevan tien ja muuttumisen alku. Elämä on siitä lähtien päivä päivältä uudistumista. Jumala näkee kokonaisuuden ja tragediamme laajuuden ja kuljettaa meitä aina yhden arkipäivän matkan kerrallaan. Joka päivälle riittää parannuksen aihetta, minkä ymmärrän olevan muuttumisen perusta tässä päivä kerrallaan kulkemisessa. Turmeltuneisuus ja jumalattomuus on aivan masentavan totaalista ja silti Jumalalle on kaikki mahdollista, Hän sanassaan jopa sanoo tekevänsä työnsä valmiiksi.
Olemme saaneet armon, tuomiolla ei ole valtaa. Totuus ihmisestä on toivottoman synkkä armahduksen jälkeenkin. Mutta vastaus on armossa, joka kasvattaa meitä aina yhden päivämatkan verran. Kyllä siinä tulostakin syntyy Raamatun mukaan, siellä sanotaan, että jos me Hänen kanssaan olemme ristiinnaulinneet himomme ja halumme, saamme Hänen kanssaan myös elää ja uudistua kirkkaudesta kirkkauteen ja uskosta uskoon.