Laitanpa tähän puhuttelevan runon, joka kertoo "nykyajassa perin harvinaisesta ajan ilmiöstä".
1. Olen vankina täällä ja ymmärrän sen,
mitä kuoleman korpea kuljen.
Olen kahleiden kantaja, hoipertelen,
tosi onnelta sieluni suljen,
kun aarteita maan
pyrin kuormaksi matkalla kartuttamaan.
2. Hyvin tunnen jo turhiksi antimet maan
jopa parhaatkin arvottomiksi.
ja kun turhia etsin, niin tuskia saan.
Nekö kelpaavat lohduttajiksi?
Ja viihdynkö näin,
kun on mahdoton kulkea taivasta päin?
3. Miten syntiä suosiva, vilpillinen,
perin uskoton, matkassa pysyn?
Olen kristitty joukossa kristittyjen,
yhä maailman kiitosta kysyn.
Taas kauhistelen
tätä orjuutta luonteeni valheellisen.
4. Yhä, Herrani, synneistä synteihin vie
katu tuttu, kun käyn sitä pitkin.
Se on uusien raskaiden askelten tie,
vaikka juuri sen itkuja itkin.
Näin matkalla maan
ylen työlästä taakkaani raahata saan.
5. Tykö armosi istuimen ääneti käyn
kuten syntinen nainen jo ammoin.
Näet, laupias Herrani, entisen näyn:
polo ihminen, särkevin vammoin,
nyt luoksesi jään
sydän itkien tuskaani nyyhkyttämään.
6. Pysyn luonasi, Laupeus loppumaton,
sinä kurjalle anteeksi annat.
Tämä huolteni keskellä toivoni on:
sinä armahdat, kuormani kannat.
Ja murheellisen
otat luoksesi laaksosta kyynelien.
(ps. en tiedä mistä tuon runon olen poiminut, tietääkö joku tekijän?)