Kun ihminen on ottanut vastaan henkilökohtaisen uskon Jumalaan,
hän tietää Jumalan toimivan, armahtavan, parantavan, rankaisevan, lohduttavan jne.
Ilman uudestisyntymistä näin ei ole,
vaan ihminen itse on koko ajan subjekti,
joka toimii vain inhimillisten kykyjensä varassa.
Kun uskoontulo puuttuu, ei voi sisäistää kokemusta siitä, että
ihmisen yläpuolinen, yliluonnollinen Voima, Kaikkivaltias,
vaikuttaa suoraan ihmisen ajatuksiin, tahtoon ja tekemisiin.
Ilman Jumala-uskoa ihmisellä on vain fyysinen,
henkinen ja sosiaalinen todellisuus.
Hänellä ei ole hengellistä ulottuvuutta,
vaan yksilön elämä on vain biologisten ja psyykkisten lainalaisuuksien toteutumista.
Uskokin on silloin vain psyyken toimintaa, kuten mielikuvitus ja tunteet.
Ihminen voi tosin käyttää uskoa mielihyvän ja toivon kehittämiseen,
mutta koko ajan lähtökohtana on ihminen itse,
hänen omat voimansa ja kykynsä.
Puuttuu Jumalan aktiivinen, rakkauteen ja armoon perustuva, luonnonlait ja ihmisen mahdollisuudet ylittävä asioihin puuttuminen.
Jumalan antaman hengellisen ulottuvuuden välityksellä
usko muuttuu väyläksi, jota myöten Jumala on koko ajan läsnä
kaiken Luojana, ylläpitäjänä ja tulevaisuuden antajana.