Kirjoitin tämän ensin Kirjallisuutta koskevaan ketjuun, koska siellä käsitellään vanhurskauttamista ja siihen liittyvää. Aihe sopii kuitenkin paremmin tämän otsikon alle, joten siirrän sen tähän.
Joidenkin mielestä tämä on turhaa sanoilla kikkailua. Kuitenkin nämä ovat perusasioita, jotka merkitsevät uskovalle käytännössä erittäin paljon ja antavat sisäisen rauhan. Koetan saada sanottua tämän tärkeän asian (satunnaiselle lukijalle) vielä jonkinlaisena "rautalankamallina" mahdollisimman yksinkertaisesti:
Uskonvanhurskaus = luettu vanhurskaus (Kts. Room. 4. luku, siellä tämä asia on sanottu 11 kertaa).
Uskonelämän perusta on alusta loppuun luetussa vanhurskaudessa, voidaan puhua myös vanhurskautuksesta tai vanhurskauttamisesta. Kun jumalaton ihminen vanhurskautetaan, hänestä tulee Jumalan silmissä kelvollinen ja mitat täyttävä. Ihmisten silmissä tällainen ihminen ei kuitenkaan aina näytä vanhurskaalta, koska hänen tilansa ei useinkaan vastaa sitä korkeaa asemaa, mikä hänellä (jo) on. Pyhitys on sitä, että ihmisen tila lähestyy tuota korkeaa asemaa.
Koko Evankeliumin "juju" on siinä, että Ansioituneen pyhyys luetaan ansiottoman hyväksi. Tämä on hullutusta maailmalle ja vain sen kokeneella on mahdollisuus ymmärtää asia.
Sana "vanhurskautus" on jossain määrin hankala, mutta suomenkielellä ei ole ilmaisua, jossa yhdellä sanalla voitaisiin ilmaista tuon sanan valtava sisältö. Ihmisen pelastuksen kannalta tärkeintä on se, että hän on vanhurskautettu. Jos ei ole, hän ei voi koskaan levätä, koska hänellä on aina sisimmässään tunto siitä, ettei hän ole kelvollinen Jumalan edessä. Tällainen ihminen häärää aina itsensä ympärillä ja koettaa omilla teoillaan olla Jumalalle kelpaava. Vanhurskautettu voi levätä valmiin ja täydellisen työn varassa.
"Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat" (1. Kor. 1:21).
