Aika lailla komppaan muita tässä ja ajattelen, että uskoa voi olla ongelmallista rakentaa vain tunteisiin. Tunteet voivat ailahdella rajustikin: yhtenä päivänä (tai hetkenä) Jumalan suuruus ympäröi kaikkialta, sielu tuntuu nousevan sydämestä kohti taivasta ja koko luonnon kauneus laulaa Jumalalle kiitosta... ja sitten seuraavana päivänä kaikki onkin ankeaa eikä Jumalasta näy mitään missään. Hyvät (ja ehkä huonotkin) tunne-elämykset voivat toki olla Jumalan lahja, jolloin niistä voi nauttia ja/tai oppia, mutta ilman niitäkin täytyy joskus pärjätä.
Järki on omasta mielestäni vankempi uskon pohja, vaikka ehkä järki ja usko ennemmin tukevat molemmat toisiaan kuin että yksi toimisi perustana toiselle. Kaikein järkevinkin maailmankatsomus sisältää jotain puhdasta uskoa, siis luottamusta johonkin, mitä ei voi varmaksi todistaa.
Uskovan elämään liittyy aina sekä kokemuksia, tunteita että järkeilyä, ja varmaan jonkinlainen tasapaino näiden välillä on parasta. Tärkeintä on ehkä se, että antaa Jumalan määrätä kokemusten ja asioiden ymmärtämisen tahdin, eikä lähde jahtaamaan tunnekokemuksia tai panikoi, jos ei heti saa vastausta johonkin uskoon liittyvään kysymykseen.
Tästä viestistä tuli vähän tällaista ajatusten virtaa, toivottavasti siitä saa jotain irti.