Jokainen ihminen kohtaa Isän vedon pelastukseen. Se koetaan jo lapsena, siinä vaiheessa kun "senkaltaisten on taivaten valtakunta" - tila on muuttumassa sellaiseksi, että ymmärretään erottaa hyvä pahasta. Olemme me alle kymmenen tai täysi-ikäisiä, niin aina pelastus on vain ja ainoastaan vastaanotettavissa. Ei koskaan omaksutettavissa vastentahtoisesti pakotuksen tuloksena, tai muitten tekona meidän hyväksi. Kun aikansa hylkää Pyhän Hengen "ehdotuksen", Hän, Pyhä Henki poistuu häiritsemästä ja alkaa paatuminen, joka on yhtä kuin väärä rauha.
Kun paikalliseen seurakuntaan liitetään uusia uudestisyntyneitä, kaikilla on pirkeä, hengessä palava olo. Ensirakkauden pilvi on läsnä, jonka keskellä ei nukuta.
Sitten aletaan 'kehittymään', mikä ei ole samaa kuin kasvaa hengellisesti. Hengellinen kasvu on ihmismielelle hullutus,"Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä", ja, "sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä". Nämä kaksi viittausta, ensin Johannes Kastajan ja Paavalin kasvuun, jotka inhimillisesti edustavat kasvua alaspäin, edustavat ja edistävät ensirakkauden tilassa elämistä.
Uskomatonta ihmistä herättelee Isä, vetäen tätä pelastukseen, Jeesuksessa. Eli perusherätys on koko ajan läsnä.
Olen viimeaikoina pohtinut kysymystä, mistä herätys alkaa?
Omalla kohdallani olen kokenut, että minun herääminen, herätys, on ollut ainoa merkityksellinen, jopa maailmanlaajuisesti. Kun Jumalan Henki minut herättää huomaamaan ja tuntemaan ensin muiden kanssani elävien uskovien tarpeet, se vaikuttaa "majatalon"eli paikallisen seurakunnan valmiuteen vastaanottaa ryövättyjä ja synnin pahoinpitelemiä ihmisiä maailmasta. Herääminen on myös tulen leviämistä. Siksi kärjistäen: rukoillaan ensin yhden ihmisen syttymistä ja se yksi voin olla minä. - Kuitenkin olen tullut huomaamaan, että kun yksi jäsen syttyy, tuli on jo alullaan muissakin.