Kun nykypäivän ihmiset ovat vaikeuksissa, he etsivät ns. oikeaa apua.
Henkilökohtaisessa hädässä mennään lääkäriin, psykologille, koulukuraattorille, oikeusaputoimistoon,A-klinikalle jne.
Yleisellä tasolla luotetaan viranomaisiin, terveydenhuoltoon, koulutukseen jne.,
joita johtavat poliitikot.
Yhteiskunnan järjestelmillä on siis valta ja vastuu siitä,
miten ihmisten elämä sujuu.
Kun tulee ongelmia, katsotaan että jokin järjestelmän osa toimii huonosti ja siihen on saatava muutos.
Ei ole kauaa siitä, kun hengellisillä auktoriteeteilla oli vielä todellinen asema yhteiskunnassa ja monissa kodeissa.
He opettivat ja auttoivat ihmisiä kääntymään henkilökohtaisesti Jumalan puoleen apua saadakseen.
Sellaista tapahtuu varmasti vieläkin, mutta olettaisin, että hyvin harvalle nykyihmiselle tulee mieleen esim. aviokriisin tai päihdeongelman aikana,
että kyse on pohjimmiltaan hengellisestä asiasta eli vääristyneestä suhteesta Jumalaan.
Epäilen vahvasti, että kun joku menee esim. kirkolliseen perheasiain keskukseen avio-ongelmien takia, hänelle ei siellä kerrota evankeliumia
eikä rukoilla Jumalan armoa ja Pyhän Hengen täyteyttä
elämän järjestymiseksi.
Ratkaisukeskeisesti uskonasioista puhuminen ja Jumala-yhteyden suositteleminen koetaan käännyttämiseksi, ns. uskonnon pakkosyötöksi.
Avuntarvitsijan kohtaaminen on ehkä inhimillistä ymmärtämistä, lohduttamista, kuuntelemista ja turvakodin tai avioeroasianajan
puhelinnumeroiden antamista yms.
Mutta kehotusta turvaamaan Jeesukseen sovitustyöhän ja Hänen verensä armoon ei tietääkseni enää pidetä kirkollisten toimijoiden tehtävänä.
Joku suuressa hädässä oleva saattaa tosin mennä jonkin vapaan seurakunnan tilaisuuteen ja parhaimmillaan hän tulee siellä uskoon,
jos Jumala kutsuu.
Mutta ihmisten tietoisuus siitä, että Jumala on oikeasti olemassa ja haluaa synnyttää jokaisessa uskon ja hengellisen elämän,
ei ole enää itsestään selvä.
On aika selkeä raja uskovaisten ja tavallisten ihmisten välillä.
Tämä raja on tietysti aivan raamatullinen.
Mutta se on nykyään niin korostunut,
että hengellisen avun hakeminen koetaan noloksi hyppäämiseksi uskovaisten porukkaan.
Jumala ei ole enää kaikkialla esillä oleva Luoja ja yksilöiden ja yhteiskuntien ylin hallitsija.
Hänet koetaan vain niiden auttajaksi ja pelastajaksi,
jotka ovat olleet lapsesta alkaen uskonnollisia tai liittyneet jostain syystä johonkin uskonsuuntaukseen.
Olen sitä mieltä, että sekä luterilainen kirkko että vapaat suuntaukset ovat laiminlyöneet selkeästi kuuluvan ja näkyvän julistuksen Jeesuksesta,
synnistä ja sen seurauksista, tuomiosta ja armosta-
siis evankeliumista.