Tulipahan käytyä Suviseuroissa. Saattaa olla, että "kiintiö" tuli tällä kerralla täyteen. Näin paljon niitä samoja myönteisiä asioita, joista ole aiemmin kertonut. Istuimme seurateltan etuosaan ja takanaolevan lestadiolaistädin kanssa syntyi keskustelun tapaista. Se lähti siitä, kun hän hymyili ystävällisesti minulle, jolloin kysyin, että mistä päin hän on paikalle tullut.
Siitä hän sitten innostui puhumaan ja kysyi myös, että onko se parannus jo tullut tehtyä. Vaimoni kertoi hänelle uskoontulostaan ja minäkin kerroin omani. Täti ei ollut kovin ilahtunut siitä, että parannusta on tehty muualla kuin lestadiolaisten parissa. Hän suositteli useampaankin kertaan paikallisessa Rauhanyhdistyksessä käymistä.
Koetin saada tätiä ymmärtämään, että pelastettuja on muissakin piireissä ja niiden ulkopuolella ja että suhde Jeesukseen on pelastuskysymyksessä ratkaiseva. Se tuntui olevan tädille jonkinverran outo asia.
Ehkä tuon keskustelun innoittamana koetin kuunnella tarkemmin julistusta tuossa tilaisuudessa. Varsinaisia "sammakoita" en siinä havainnut, mutta lestadiolaisille tyypilliset korostukset häiritsivät ehkä enemmän kuin ennen. Ja kyllähän niissä puheissa korostui se, että juuri "meidän keskuudessa" se taivasten valtakunta realisoituu. Ja suorastaan teatraaliselta tuntui jälleen puhujan viimeksi seuraväelle esittämä "itkunsekainen" kysymys: "Saanko minäkin olla uskomassa?"