Pohdin viime yönä tätä mielestäni hyvin tärkeää kysymystä. Kun ihminen elää "normaalia" ajallista elämää, niin hänelle ei tule juuri milloinkaan kokemusta siitä, että aistihavaintojen ulkopuolella olisi jotain todellista. Joskus niitä kokemuksia kuitenkin tulee ja mieluusti ne selitetään harha-aistimuksiksi ja aivokemian tuotoksiksi riippuen siitä, millaisen käsityksen on jo aiemmin omaksunut.
Otan lainauksen aiemmin mainitsemastani kirjasta "Kuoleman tuolla puolen". Mielenkiintoista asiassa on se, että lainauksen kirjoittaja on sisätautien lääkäri, lääket. ja kir. tri Antti Linkola:
"Kun täysin tajuton henkilö voi palauttaa jälkeenpäin mieleensä tapahtumapaikan näköhavaintoineen täysin varmasti, joutuu materialistinen elämänkatsomus koetukselle. Joudutaan väistämättä toteamaan, että tietyssä kuoleman vaiheessa ihmisen havaintokyky ja ruumis eivät ole yhteneväiset. Ihmettelemme, miten ihminen voi nähdä ilman silmiä, mutta näin näyttää olevan."
Kirjailija ja runoilija Vlho Rantanen on koonnut aiheeseen liittyviä kertomuksia ainakin kahteen pikku kirjaan, joita ehkä löytää vielä kirppareilta tai antikvariaateista. Kirjat ovat: Matkanäkyjä ja Rajan tuolta puolen.
Vaikka en itsekään usko kaikkiin muualta lainattuihin ja näissä kirjoissa kerrottuhin tapauksiin, niin pääosa kertomuksista on mielestäni luotettavia. Näihin kuuluu se Artturi Pylkkäsen kokemus Himalajalla, josta olen kertonut toisaalla.
Itse olen omaksunut sellaisen vakaumuksen, että tämä nyt elettävä elämä on vain kuin varjo siitä, mitä on tämän jälkeen ja että tuleva elämä on paljon todellisempaa kuin tämä. Sitä todellisuutta raotetaan joskus, ei kaikille, mutta joillekin.
(Teksti on kopio Kellarissa tänään kirjoittamastani Mitä uskon -ketjusta, siinä on siis toistoa. Sorry.)