Hieno pointti.
Raamatussa roomalaiskirjeen 7 luvun lopussa Paavali toteaa, että hänen lihassaan asuu synti. Se että hän tässä sanoo: "minä elän, en enää minä, vaan Kristus minussa" on juuri sitä uuden luomuksen elämää, Jumalan armosta - mikä ei perustu ihmiseen itseensä.
Teologiassa puhutaan termistä simul justus et peccator, eli yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen. Tämä on mielestäni ihan raamatullinen näkemys, ja sen todistaa omakohtainen vaellukseni myös. Meissä asuu lihassa synti, mutta sen hallintavalta on kukistettu ristillä, ja siksi saamme kasvaa vapauteen synnin hallintavallasta, palvelemaan Jumalaa.
Ehkä tuo vanhurskauttamisnäkökulma on oleellisempi tässä galatalaiskirjeen kohdassa, kuin ns. pyhityskeskeinen oppi, vaikka aika sisäisiä taitavat tuossakin olla.
Jos synti on luonnollista meissä jokaisessa, tai jotain niin olennaista ja syvällä olevaa, että sitä ei voi hävittää hävittämättä samalla itse perusluontoa tai -olemusta meistä, ei nähdäkseni ole muuta vaihtoehtoa, jos haluamme pelastua, kuin forenssinen vanhurskauttaminen, joka sopii täydellisesti yhteen paradoksaalisen
simul iustus et peccator -ajatuksen kanssa.
Jeesus sanoo: "Ei ole hyvää puuta, joka tekee huonon hedelmän, eikä taas huonoa puuta, joka tekee hyvän hedelmän; sillä jokainen puu tunnetaan hedelmästään" (Luuk. 6:43-44). Hän sanoo saman ajatuksen myös toisessa evankeliumissa: "Jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä" (Matt. 7:17-18). Jos siis synti tai paha tulee syntisestä olemuksestamme, syntiä ei käytännöllisessä tai konkreettisessa mielessä hävitetä muutoin kuin itse olemus juurineen hävittämällä. Mutta Paavali antaa ymmärtää, ettei syntinen luonto tai olemus tai "puu" kristitystä häviä (esim. Gal. 5:17), josta syystä kristitty tarvitsee
luettua vanhurskautta hyväkseen niin kauan kuin hänessä on syntinen luonto. Muutoin hänellä ei käsittääkseni voi olla ainakaan pelastusvarmuutta.
Jos kristityn syntistä luontoa tai "lihaa" (Gal. 5:17) tai "huonoa puuta" (Luuk. 6:43-44) ei hävitetä juurineen vielä täällä ajallisuudessa, myös kristitty ihminen säilyy olemukseltaan syntisenä kuolemaansa asti. Mitä muuta keinoa kristityllä on tästä johtuen rauhoittaa sydämensä Jumalan edessä kuin armoon turvautuminen? Vai ajatteleeko kenties joku täällä, että Jumalan armon osakseen saaminen tai Jumalan armon itsellään säilyttäminen edellyttää, että kristitty pitää syntisen luonnon tai "lihan" kurissa täydellisesti tai edes riittävässä määrin? Jos kristityn syntisen luonnon kurissa pito ei ole aivan täydellistä, mikä on riittävä määrä kurissa pitoa, määrä, joka vaikuttaa ihmisen pelastukseen?
Jos tietynlaiset ajatukset, tuntemukset, tahtomiset, asenteet, valinnat ja tekemiset juontuvat tietynlaisesta olemuksesta (millainen puu, sellaiset hedelmät: Luuk. 6:43-44 ja Matt. 7:17-18), mitä muuta mahdollisuutta pelastuvaksi haluavalla syntisen luonnon omaavalla ihmisellä on kuin saada syntinen perusolemuksensa siitä juontuvine hedelmineen anteeksi? Toinen vaihtoehto voisi olla tietenkin se, että uudestisyntyminen olisi niin täydellistä ja kokonaisvaltaista, että uudestisyntyessään ihmisen turmeltunut olemus häviäisi täydellisesti (vrt. 2 Kor. 5:17). Mutta missä sellaisia ihmisiä on tavattavissa, siis ihmisiä, joista todella
kaikki "mikä on vanhaa, on kadonnut" (2 Kor. 5:17)? Varmaan on ihmisiä, joista
osa siitä, mikä on vanhaa, on kadonnut, ja "uusi on sijaan tullut" (2 Kor. 5:17), mutta en lainkaan usko, että on sellaisia ihmisiä täällä maan päällä, joista
kaikki, mikä on vanhaa, olisi uskoontulon tai uudestisyntymisen myötä kadonnut.
P.S. 2 Kor. 5:17 -kohdassa ei lue, että
kaikki, mikä on vanhaa, on kadonnut. Paavalin teologian valossa on järkevää mielestäni tulkita Paavalin ajatelleen siinä kohdassa, että ihmisen uudestisyntyessä
osa siitä mikä on vanhaa, katoaa.