Mutta otsikkoon vastaten, niin jos tekee syntiä niin silloin on parannuksen tarve. Mutta ei silloin ole tarvetta parannukseen, kun ei ole tehnyt syntiä. Eli parannuksen tarve ei ole mikään staattinen olotila.
Pyhitys ja pyhityksen tarve on sitten eri asia, se on jatkuvaa jokaisella. Jotkut ehkä sekoittavat pyhityksen ja parannuksen tarpeet?
Siis että joku voisi muuttua niin pyhittyneeksi, että hänellä ei ole edes tarvetta parannukseen?
Nyt en kyllä ymmärrä ajatuksenkulkua jonka kautta viestini voi käsittää tuolla tavalla
Koitetaan toisella tavalla, käytännön esimerkillä.
Herään aamulla ja kiitän Herraa. Keitän puuroa ja veisaan ylistystä. Syön ja luen Raamattua.
Tähän mennessä en ole tehnyt syntiä, joten minulla ei ole parannuksen tarvetta.
Menen ulos ja huomaan että joku on puhkonut pyörästäni renkaat. Kiroilen.
Nyt minulla on parannuksen tarve.
Eli tarkoitin yksinkertaisesti sitä, että silloin kun en tee syntiä, ei minulla ole parannuksen tarvetta, mutta jos lankean kiusaukseen ja teen syntiä, on minulla parannuksen tarve.
Ei siis voi sanoa, että ”uskovalla on parannuksen tarve” tai ”uskovalla ei ole parannuksen tarvetta”, sillä parannuksen tarve ei ole pysyvä olotila. Voidaan sanoa, että silloin on parannuksen tarve, kun on parannuksen tarve. Siihen ei varmaan kukaan voi väittää vastaan