Olen pohtinut tätä arkaa aihetta, josta monen on vaikeaa puhua. Kuitenkin monilla uskovilla on kokemusta siitä, miten usko vaikuttaa läheissuhteisiin. On kuitenkin tosiasia, että läheiset voivat ottaa etäisyyttä jopa lähimpiin sukulaisiin, jos nämä eivät suostu olemaan hiljaa uskon kysymyksistä. Toinen erottava asia on suhde Israeliin. Tämä vihamielisyys on kuitenkin sanottu meille jo ennakkoon:
Matt 10:32 "Sentähden, jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa.
33 Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.
34 Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.
35 Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan;
36 ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa´."
Rohkeneeko kukaan kertoa omista kokemuksistaan tässä asiassa?
Olen minä jo kertonutkin aiheesta omasta puolestani. Ehkä tosin en täällä. Äitini varoitti minua olemaan tekemisissä uskovien kanssa, varsinkin jos ovat aikuisia, joskus kuulumma he käyttävät nuoria tyttöjä hyväkseen. Äiti myös varoitti että jos ajattelee liian paljon uskonnollisia asioita voi tulla mielisairaaksi. Se oli aika peloittavaa kuulla, koska kun olin herätyksessä, olin todella kovassa ahdistuksessa 16 vuotiaana. En tiennyt silloin mitä ahdistus oli, mutta se ajoi minua olemaan vakavissani siitä, että Herra kutsui minua hyvin selvästi.
Kun olin sitten tullut uskoon, isäni tuli huoneeseeni ja sanoi hyvin tuimasti, että tuo ei hyvin pääty. Ehkä he todella olivat huolissani minusta. Olin ainoa perheessä joka oli uskossa. Isä kertoi jutun lapsuudestaan kun oli ollut adventistien kokouksessa äitinsä kanssa, joku nainen oli noussut kesken kokouksen ja alkanut huutaa suoraa huutoa.
Isä ei ollut koskaan millään tavalla ollut kasvattanut tai ollut tukena kaikkea tuota ennenkään, joten jotenkin tajusin että, en viitti ottaa häntä nytkään vakavasti. Tiedostin, että kyllä mulla on järki tallella ja tiedän, missä menen vaikka olen täynnä ahdistusta ja tuskaa.
Pidin puoleni, ja Herra jopa johti minua pyytämään isältäni anteeksi sitä vihaa mikä oli kertynyt häntä kohtaan. Näin hänet kevytmielisenä ja itsekkäänä joka ei lotkauttanut korviaan minulle, joka oli syntynyt avion ulkopuolella. Isä oli nimittäin vielä naimisissa ensimmäisen vaimonsa kanssa kun synnyin.
Kun tapasin mieheni, hänkin vihasi uskoani. Hänet oltiin kasvatettu hyvin syyllistävällä tavalla ja hän oli hyvin kapinallinen. Hän näki minun uskoni tuon linssin läpi eikä se ollut helppoa minulle. En ole koskaan kertonut kenellekään, miten paljon tuskaa ensimmäisiin avioliittovuosiini mahtui. Enkä kerro nytkään.
Se olisi tuhonnut minut, mutta onneksi hoksasin 7 vuotta naimissa oltuani että olin hengellisessä taistelussa ja se johti minut etsimään Jumalaa tilanteessani. Herra nosti minut ihmeellisesti ja vahvisti minua niin että tein miehelle selväksi että simputus loppuu siihen.
Sen jälkeen Herra on siunannut meitä ja pikkuhiljaa uudelleenrakentanut meitä.
Tuossa taistelussa, kun käännyin täysin Herran puoleen ja rukoilin että hän pelastaisi minut siitä tuskallisesta tilanteesta, koin aika paljon yliluonnollisia juttuja. Sekä hengelliseen sotaan viittaavia että myös Herra ihmeellistä väliintuloa.