Olin juuri täyttämässä 15 vuotta ja vietin viimeistä vapaata kesääni mummolassa.
(Seuraavina vuosina olin aina kesätöissä, pankissa ja puutarhalla.)
Olin vinttikamarissa ja käsiini osui jostakin laatikosta kaksi vanhaa ohuehkoa kirjaa,
Urho Muroman "Oletko pelastettu?" ja "Kuinka vaellat?".
Luin ne.
Kuinka vaellat?- kirjassa minua hiukan hätkähdyttivät kohdat,
joissa selvästi sanottiin, miten tulee toimia ja elää, jos haluaa pelastua ikuiselta kadotukselta.
Molemmat kirjat olivat minulle kuin oppikirjoja,
joiden sisällön halusin omaksua.
Siksi tein ohjeiden mukaan ja rukoilin vintillä Jeesusta, että Hän tulisi elämäni Herraksi.
Näin tapahtuikin ja koin selkeästi tehneeni uskonratkaisun.
Tilanteeseen ei liittynyt mitään erityisiä tunteita, paitsi kohtuullisesti iloa ja rauhaa.
(En ole koskaan ollut erityisemmin tunneihminen.)
Aluksi en kertonut asiasta kenellekään muille paitsi vuotta vanhemmalle siskolleni, joka oli kai jo tullut uskoon rippikoululeirillä.
Muut sukulaiset olivat tietääkseni silloin tällöin kirkossa käyviä nimikristittyjä.
Seuraavana kesänä kävin rippikoulun, ja koska olin jo uskossa, en kuullut siellä mitään uutta.
Tosin rippikoulua pitänyt nuori pastori oli selvästi uskossa,
samoin koulussa uskonnonopettajani (vanha naisteologi).
Lukiovuosina koulutoverit havaitsivat kai vähitellen minun olevan uskova.
Osallistuin melko aktiivisesti seurakuntanuorten iltoihin.
Seurakunnan työntekijät olivat kansanlähetysläisiä,
joten omaksuin alusta alkaen tunnustavan ja ratkaisukeskeisen uskon.