"Kuoleman todellisuuden edessä jokainen ihminen on uskonnollinen. On sanottu, että sodan etulinjassa ei ole ateisteja."
Tuo pitänee paikkansa. Kerron vanhahkon tapauksen, joka liittyy otsikkoon.
Pohjanmaalta lähti nuori mies Amerikkaan aikomuksenaan elää elämänsä siellä. Nuori mies omaksui siellä opin, jonka mukaan mitään Jumalaa ei ole ja että se on vain pappien höpötystä. Tämä mies joutui sittemmin vastahakoisesti palaamaan kotimaahan talonpitoon hänen vanhempiensa kuoltua. Mutta saamaansa oppia hän piti näkyvästi esillä ja hän tuli hyvinkin tunnetuksi Jumalan kieltäjänä.
Kerran sitten lähdettiin kuuden miehen porukalla jänismetsälle ja kaikki menikin mukavasti ja jo kuusi "jussia" oli saatu hengiltä. Ja nyt oli kierroksessa seitsemäs jänis, jota koirat raivoisasti haukkuivat. Porukka hieman hajaantui ja metsästä kuului laukaus.
Se ei kuitenkaan osunut jänikseen, vaan oli vahingonlaukaus. Tämä ateistimies oli yrittänyt hypätä aidan yli sillä seurauksella, että haulikko laukesi vahingossa ja panos osui miehen vatsaan.
Vakavasti haavoittunut mies kannettiin takeista tehdyssä kantolaitteessa kilometrin päässä olevalle metsätorpalle ja yksi miehistä lähti hakemaan lääkäriä.
Haavoittunut valitti yhä enemmän: "Pimeäksi rupeaa käymään, vettä, vettä, janottaa…"
Miehet katselivat toisiaan sanattomina.
Sitten tuli yllätys. Haavoittunut huusi: "Voi, voi, minä kuolen. Rukoilkaa minun puolestani!"
Porukka oli kuin puulla päähän lyöty, haavoittunuthan oli ateisti ja nyt hän pyytää esirukousta. Kukaan ei osannut rukoilla ja kaikki olivat hyvin hämmentyneitä.
Haavoittunut tajusi yht'äkkiä hämmennyksen syyn, sen että hän on ateisti. Silloin hän sanoi: "Totta minä tarkoitan… Kyllä Jumala on olemassa… Minun syntini, minun syntini… Voi, eikö kukaan osaa rukoilla", mies lausui suuren tuskan ja pettymyksen värittämällä äänellä.
Miehet olivat kuin mykkiä. Torpan emäntä haki virsikirjan ja niin veisattiin väräjävin äänin:
"Kun tullut on jo aikani
ja pois mä täältä lähden,
niin, Jeesus, lunastajani
mua auta kuolos tähden!
Tuon henken', sielun' huomahas,
ett' erottaa sun armostas
ei kenkään mua saisi."
Haavoittuneen kuolinkamppailu oli lyhyt. Vielä kerran hänen silmänsä aukenivat tähän maailmaan, hän tuijotti jonnekin kauas ja huokasi tuskin kuuluvasti: "Jeesus auta, Jeesus auta", ja vaipui horrosmaiseen uneen.
Sitten hän lähti tästä ajasta. Metsästäjätoverit totesivat toisilleen kuin yhdestä suusta: "Kyllä Jumala on sittenkin olemassa."
