Niin se on.
On helppoa ja hauskaa kunnioittaa, rakastaa ja olla nöyrä niiden ihmisten
parissa, jotka kunnioittavat ja rakastavat minua ja ovat nöyriä minulle.
Mutta tilanne muuttuu, kun joku ilkeilee minulle, menee henkilökohtaisuuksiin,
leuhkii erinomaisuudellaan ja halveksii minua.
Juuri tuollaista henkilöä minun kuitenkin olisi rakastettava ja arvostettava,
koska Jeesuskin teki niin maan päällä ollessaan.
Vielä vaikeampaa minun on pyyteettömästi kunnioittaa ihmistä,
joka vie minut pois omalta mukavuusalueeltani.
Hän osaa iskeä heikoimpiin kohtiini, ottaa turhat luuloni pois ja
paljastaa epäonnistumiseni elämässä.
Hän horjuttaa selvänäköisyydellään ja viisaudellaan omanarvontuntoani ja
turvallisuuttani.
Jos hän on kaiken lisäksi uskova, en kovin helposti ota hänen sanojaan tai toimintaansa
jumalallisena viisautena, vaan loukkaannun, hermostun ja alan selittää ja
puolustautua.
Ja silloin teen taas syntiä.
Vaadin kunnioitusta ja arvonantoa toisilta ja edellytän, että he katsovat läpi sormien
minun mahdollisia heikkouksiani.
Mutta toisilta odotan virheettömyyttä ja nöyryyttä.
Voin kunnioittaa ja rakastaa, mutta vain ehdollisesti ja ikään kuin palkkiona
siitä, että ensin minulle osoitetaan riittävästi rakkautta ja hyväksyntää.
Olen siis syntinen, mutta onneksi armahdettu ja parannusta tekevä.