Ajattelen omaa sydäntä lähellä olevaa auttamistyötä tai laupeudentyötä, vai onko se diakoniaa. Ei taida onnistua ilman Jumalalta saatua kutsumustietoisuutta ja sellaista erityistä rakkautta juuri sitä tehtävää varten. Käytännössä rakkautta ihmisiin ja samalla päämäärätietoista näkyä myös. Diakoniaakin on monella sektorilla, mutta yhteistä siinä kaikessa on ihmisläheisyys.
Pyhä Henki on voiman, rakkauden ja raittiuden Henki, ja Jumalan rakkaus on vuodatettu uskovien sydämiin tässä samassa Hengessä. Jeesus myös sanoi, että seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia. Hän sanoi, niin kuin Isä lähetti minut, niin minäkin lähetän teidät. Uskonkin, että lähetystehtävä on yksilöllinen, kullakin omanlainen, mutta Jumalan rakkauden ja totuuden eteenpäin vieminen diakonian tai jonkun muun kautta ovat kaikki tätä samaa tehtävää.
Eräs Papua Uuden Guinean viidakon asukas oli käymässä Suomessa. Hän tuli lähetystyöntekijäpariskunnan mukana. Jonkun aikaa Suomessa oltuaan hän kysyi: milloin suomalaiset pystyvät viemään evankeliumia ja yleensä välittämään rakkautta kenellekään, kun väki on pitkään töissä, menevät autolla kauppaan, tekevät kotityöt, perhekin pitäisi huomioida ja nukkuakin pitäisi? Tämä jäi niin mieleen. Jaksaminen on rajallista ja ihmisten kohtaaminen arjessa on kovin vähäistä.
Edellisen johdosta herää jatkokysymys: onko tavallisilla uskovilla mahdollisuutta ja voimavaroja elää kutsumuksessa? Näin vanha mitä itsekin olen, taakse katsoessa totean, että tuota Papuan ystävän kuvailemaahan se elämä on ollut aikuisiällä.
