Vanhoista arkistoista löytyi tätä keskustelua sivuavaa tekstiä_
Torontolaisuudessa renqvistiläisyyden piirteitä.
Kun näin jälkeenpäin tarkastelee niitä aikoja (90-luvun puoltaväliä ja hieman aiemmin), jolloin torontolaisuus rantautui suomalaisiin seurakuntiin, niin on hämmästyttävää, että samat elementit ovat olleet olemassa aiemminkin. Näitä ilmeni 1800-luvulla myös ns. renqvistiläisyydessä, jota kutsutaan myös rukoilevaisuudeksi. Otan muutamia lainauksia Ilmari Salomiehen kirjasta Jumalan Tulet (WSOY 1948). Laitan sulkeisiin (värillä) ne sanonnat, jotka torontolaisuudessa ja hieman ennenkin sitä esiintyivät lähes samassa merkityksessä.
Renqvistin uskonkäsitys:
"Kun ihminen on oikeassa uskontilassa, asuu taivaallinen rakkaus hänen sydämessään ja hänen tahtonsa taipuu Jumalan tahdon alaisuuteen. Jos tämä sisäinen rakkaus ihmisestä puuttuu, hän on vielä oikean uskontilan ulkopuolella."
"Renqvistin käsitykseen oikeasta uskontilasta liittyi myös käsitys siitä, kuinka tämä tila saavutetaan. Oli kevytmielistä jättää tämä asia sattuman varaan. Oikea uskontila oli taistellen valloitettava. Taistelu oli suoritettava pitkässä uskonharjoituksessa, jonka perusosana oli rukous (rukous = korkein kutsumus).
Kysymys ei tällöin ollut tavallisesta hartauselämästä, vaan kaikki voimavarat vaativasta, aamuin, illoin, päivin ja öin jatkuvasta ponnistuksesta, jonka avulla rukoilijan oli ikäänkuin murtauduttava läpi (läpimurto) kovan vastuksen perille Jumalan rauhaan. "Siinä on tehtävä tihiästi ja kiintiästi, ikäänkuin vastatuuleen soutaessa", kirjoittaa Renqvist, "muuten ei pääse perille eikä maailman rakkaudesta Jumalan rauhaan." Rukousponnistus oli Renqvistin uskonkilvoituksen tärkein kohta, mutta sen rinnalla oli hyvä myös muu vilpitön jumalisuudenharjoitus."
"Renqvistin pyrkimys sisäiseen, tunnettavaan jumalanyhteyteen (= Jumalan kohtaaminen) ja hänen käsityksensä siitä, miten välttämätöntä pyhissä harjoituksissa ponnisteleminen on tämän yhteyden saavuttamiseksi, antaa hänen uskonnollisuudelleen voimakkaan omalaatuisuuden. Se on sisäisen kilvoituksen uskontoa, joka uskonnontyyppien moninaisuudessa on merkitty nimityksellä mystiikka. Alkaen keskiajan luostarikammioiden hurskaista ja vieläkin vanhemman ajan kristillisyyden edustajista on läpi vuosisatojen kirkon piirissä ollut niitä, jotka monenlaisissa pyhissä harjoituksissa ovat pyrkineet irtautumaan maailmasta ja tunkeutumaan lähelle taivaallisen Isän sydäntä" (=ylistysessiot).
Salomies vetää johtopäätökset:
"Niin paljon kaunista ja uskonnollisesti arvokasta kuin tämmöiseen mystillisen kaipauksen uskontoon saattaakin liittyä, se toisaalta kuitenkin hyvin monissa tapauksissa eksyttää harjoittajansa harhateille. Sen sijaan että pyhät harjoitukset todella irroittaisivat kilvoittelijan kaikesta maallisesta ja varsinkin omasta itsestään, ne tällöin pikemminkin aiheuttavat sen, että hän suorastaan takertuu juuri omaan itseensä, omiin harjoituksiinsa ja oman sielunsa viljelyyn. Ihmiselle tulevat tällöin kaikeksi ne sisäiset kokemukset, joita hän saavuttaa harjoituksellaan. Sen sijaan saattaa pääasia, Jumalan Jeesuksessa Kristuksessa tarjoama vapaa armo, jonka saamiseksi ei ole mitään ehtoja olemassa, jäädä näköpiirin ulkopuolelle."
- - -
Täytyy todeta, että tuo Ilmari Salomiehen arvio on oikeaan osunut. Mutta ei mitään uutta auringon alla. Tällaista kristillisyyttä on ilmennyt kautta historian. Paavalikin joutui tätä torjumaan jo Galatian seurakunnissa.