Aito pyhitys on aina Jumalan työtä. Siksi kaiken maailman pyhitysliikkeet ovat ajaneet karille ja tulevat ajamaan. Mutta kuinka Jumala sitten pyhittää ihmistä, joka on monin tavoin vajaa ja syntinen? Hän käyttää siihen armoa ja kuria.
Hepr. 12:10 sanoo tämän asian lyhyesti ja ytimekkäästi: "…mutta tämä kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että me pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään."
Armon kasvattavasta (ja pyhittävästä) vaikutuksesta Paavali kirjoittaa Tiit. 2:11-14.
Onko mielestäsi kristillisessä mielessä oikein opettaa, että laki kasvattaa uskoon (Gal. 3:23-25)? Miten selittäisit asian rippikoululaiselle? Miten selittäisit rippikoululaiselle kohdan Gal. 2:19, joka kuuluu samaan aiheeseen?
Seuraako ajallisesti siitä, kun ihminen on jättänyt legalistisen "pelastustien" jälkeensä ja uskon kautta ottanut vastaan Jumalan armon, että opetus armosta ja Pyhä Henki uskovassa vaikuttavat pyhitystä eli Jumalan mielen mukaista elämää, jota ihmisen pyrkimys lain mukaiseen elämään ei saavuttanut? Jos laki kasvattaa uskoon, se kasvattaa käsittääkseni sellaiseen uskoon, jonka kohde tai sisältö on Jumalan armo. Laki ei kristillisessä mielessä nähdäkseni kasvata sellaiseen pyhyyteen, joka saavutettaisiin ilman uskoa armoon, jos ihminen oikein ponnistelisi pyrkien saavuttamaan pyhän elämän ideaalin. Ihmisen turmeltuneen luonnon tähden pyrkimys Jumalan lain mukaiseen tai pyhään elämään ei saavuta päämäärätavoitettaan (esim. Room. 7:9-10 ja 1 Kor. 15:56b).
Jos tai kun pyhitykseen kuuluu myös kuritus, niin onko mielestänne kristillisessä mielessä väärin opettaa, että armo tai oikea opetus armosta myös kurittaa? Armoon kuuluva kuritus olisi paradoksi, sillä kurittamista tai "ruoskimista" (vrt. Hepr. 12:6) ei yleensä liitetä ajatukseen rangaistuksesta tai tuomiosta vapauttamiseen tai armahtamiseen. Ainakin käsittääkseni vilpitön usko siihen, että on nimenomaan armosta pelastettu ja että uskovanakin elää joka päivä nimenomaan armon alla, pitää kurissa sitä ihmismielen ylpeää osaa, joka ei suostu elämään armahdetun asemassa. Niin kauan kuin ihminen elää muiden ihmisten tai Jumalan silmissä armon alla tai armahdetun asemassa, hän ei ole käsittääkseni järkisyillä oikeutettu ylpeilemään. Irrationaalisesti voi ylpeillä oman päänsä sisällä, mutta se on eri asia kuin se, että muiden edessä armahdettuna olisi ansainnut jotain, jolla ylpeillä. Jos armon alla eläminen kuuluisi vain uskovan ihmisen hengellisen taipaleen alkuun, voisi ehkä jostain ylpeillä, kun alkutaival on ohi. Miksi ylipäänsä ylpeillä tai missä mielessä ylpeillä? Millä tavalla jonkinlainen ylpeily kuuluisi hyvään elämään tai edistäisi sitä?
Jos ihminen nimenomaan armon alla eläessään todella ansaitsisi jotain, jonka varassa hän voisi pitää itseään erinomaisena tai poikkeuksellisen hyvänä ihmisenä, josta muutkin voisivat ottaa mallia, se olisi varmaan aika paradoksaalista ansaitsemista, kun synnin tähden eläisi samaan aikaan kuitenkin armon alla. Vaikka tekisikin jotain kiitosta ansaitsevaa, mikä järki olisi siinä, jos ylpeilisi hyvyydellään, tai millä tavalla se ylpeily johtaisi entistä parempaan elämään? Ei sellainen ylpeily ainakaan itsessään tai sinänsä käsittääkseni millään tavalla ainakaan edistäisi muiden hyvinvointia. Jos jotkut muut ihmiset kuitenkin innostuisivat tekemään enemmän hyvää muille nähtyään jonkun ihmisen hyvin perustein ansainneen kunniaa ja kiitosta tai ylpeilyn aihetta, se olisi räikeällä tavalla sellaista hyvän tekemistä, jonka todellisena päämäärätavoitteena olisi pyrkijöiden oma kunnia tai status. Vaikea nähdä sellaista innokasta pyrkimystä erikoislaatuisena tai jumalallista kunniaa ansaitsevana pyrkimyksenä. Ihmiset luonnostaan pyrkivät nostamaan statustaan muiden edessä tavalla tai toisella. Ei siinä pyrkimyksessä ole mitään jaloa tai ihailua tai kiitosta synnyttävää sinänsä.