Palaan viimeisenä kommenttina, Jano, sinun kirjoittamaasi ajatukseen: "Arkielämä ja käytäntö näyttää siis oikeastaan vain sen, mihin ihminen todella uskoo."
Se on ehdottomasti validein mittari siitä missä kukin on omassa elämässään.
Itse en sen lisäksi oikein muusta välitäkään. Joko keskustelussa tai elämässä muutenkin.
Tämä asia ei ole aivan mustavalkoinen.
Jeesuksen seuraaja voi langeta syntiin.
Hän voi tehdä jopa julkisyntiä ja pitkänkin ajan olematta luopio.
Hän on siis edelleen uskossa Jeesukseen,
vaikka sitä ei arkielmästä huomaakaan.
Tietenkin henkilö silloin tietää itse olevansa edelleen uskova,
vaikkakin langennut.
Mutta muut ihmiset ovat eri mieltä.
Muistan kerran tuota vaihetta eläessäni erään satunnaisen juopottelukaverin
kysyneen ollessamme ryyppäämässä asunnossani:
"Uskotko tosissasi Jumalaan?".
Tuo kysymys ei ollut mitään nousuhumalan aiheuttamaa uskonnollista herkistymistä,
vaan johtui siitä, että kaveri oli huomannut seinälläni olleen pikku taulun,
jossa luki "Jeesus elää tänään".
Kerroin uskovani.
Silloin hän sanoi: "Et voi olla oikeasti uskovainen, kun kerran juot viinaa."
Tuo kohtaaminen oli yksi monista Jumalan tavoista vetää minua takaisin lähemmäksi itseään, parantumaan Hänen kunniakseen.
Omatuntoni tietysti moitti minua aina juodessani, mutta kun kuulin em. tilanteessa ei-uskovan näkemyksen siitä, millainen "valeuskovainen" olin,
sain uudenlaisen ankaran muistutuksen.
Alkoholismini juova vaihe kesti vielä monta vuotta, mutta pala palalta Herra muutti minua.
Hän pelästytti ja kuritti, hoiti ja huolehti, piti pystyssä ja antoi kompuroida,
sitoi ja lastoitti, mutta salli silti monenlaisia murtumisia.
Tämäkin osoittaa Jumalan laupeutta, sitä että kaikki yhdessä vaikuttaa lopulta niiden parhaaksi, jotka rakastavat Häntä.
Ja rakastamaan ei pysty, ellei Herra ensin ole rakastanut ja armahtanut.