Musiikkiketjussa mainittu Niilo Tuomenoksa sai minut miettimään taas kerran omaa uskoon tuloani.
Se on yhä minulle niinkuin ISO kokemus vaikka siitä on hyvin hyvin pitkä aika.
Lukiovuotta edeltävänä kesänä minulla ei ollut mitään tekemistä. Ja täytin sinä kesänä jo 16 vuotta. Jotenkin vaan oli sen verran kasvanut, että täysi vapaus ilman mitään oli hieman liian tyhjää.
Olin tapani mukaan mummin luona Hyrylässä, koska palasin sinne joka kesä Mikkelistä, koska asuin 5 vuotiaaksi asti Mummin luona.
Yhtenä yönä heräsin siihen että olin ikäänkuin täynnä kauhun tunnetta tietämättä mistä se tuli. Sydän hakkasi hurjasti ja olin peloissani ilman mitään konkreettista syytä. Se säikäytti minut ja sen kokemuksen peloittavuus lisäsi vain sitä tunnetta.
Kun heräsin aamulla olin peloissani, kun en tiennyt mitä minulle tapahtui.
Se pelko jäi päälle koko päiväksi. Olin itkuinen ja hämmentynyt. Tätini vei minut kävelemään ja yritti rauhoittaa minua, mutta olin pelästynyt, hämmentynyt, tuskainen ja peloitti kertoa mummille ja tädillä mitään.
Mummi sitten sanoi, että mitä jos Jumala kutsuu sinua.
Istuin keittiön pöydän ääressä ja kun kuulin nuo mummini sanat purskahdin itkuun ja sanoin, että joo hän on jo kutsunut minua. En tiennyt alkuunkaan miten siitä elämässäni eteenpäin.
Aloin kokea hyvin voimakkaasti, että sisimmissäni sanottiin että KAIKEN TÄYTYY MUUTTUA; muuta mahdollisuuta ei ole.
Menin sitten yksin bussilla Helsinkiin ja suuntasin Suomalaiseen kirjakauppaan. Ostin viininpunakantisen Raamatun 69 markalla. Mistä olin saanut sen rahan, ei haisuakaan.
Menin takaisin mummin luo ja aloin lukea sitä. Fil. 4:6-7 nousi voimakkaasti esille ja tartuin siihen kuin oljen korteen ja aloin rukoilla.
Koko kesä meni siinä ahdistuksessa, luin Raamattua, rukoilin ja yritin etsiä rauhaa.
Kotona Mikkelissä sitten menin kirkkoon ja silloin saarnasi pastori joka oli pitänyt päivärippikoulun, minkä olin käynyt edellisenä kesänä. Olin strategisesti suunnitellut sen niin, että väistäisin uskoon tulon vaaran rippileirillä.
Menin odottamaan pastoria kirkon jälkeen ulos ja itkuisena menin hänen luokseen ja sanoin, että luulen, että Jumala kutsuu minua. Hän vei minut seurakuntataloon toimistoonsa ja juttelin hänen kanssaan jonkin aikaa. En saanut rauhaa, mutta jotenkin se rohkaisi minua.
Menin jopa kaupungin ns. nuorisoasiantoimistoon vanhemmilleni kertomatta ja pyysin aikaa keskustella jonkun kanssa. Se oli lmaista. Juttelin jonkun sosiaalityöntekijän kanssa ehkä noin kolme kertaa. Hänen palautteensa oli, että joskus nuoret joutuvat ns. identiteettikriisiin. Muistan sanoneeni, että ehkä minulla on se.
Menin myös kaupungin kirjaston lehtilukusaliin ja jotenkin löysin sieltä palstan, missä ihmiset kysyivät mielenterveyteen liittyviä asioita. Sitä kautta opin sanan AHDISTUS. En ollut tiennyt, että sellainen on olemassa.
Tiedostin, että jos ahdistus ja masennut tekee olon niin vaikeaksi kuin minulla, se on melko tärkeä asia yrittää selvittää.
Mikkelissä oli paljon nuorisoherätystä niinä vuosina ja pakotin itseni menemään seurakunnan nuorten tilaisuuksiin, koska tiedostin, että mun on hakeuduttava uskovien pariin oppiakseni uskosta.
Kun koulut alkoivat elokuussa, liityin nuorten raamattupiiriin ja aloin tutustua muihin.
Minulla oli se ahdistus ja epävarmuus yhä päällä. Yritin sanoa että olen uskossa, mutta olin täysin hämmentynyt kaikesta.
Syyskuun 12. päivänä, se oli perjantai, menin nuorten iltatilaisuuteen ja kuuntelin jonkun puhetta siitä, miten usko voi tuntua kuin kivikuorman vetämisenä ja ajattelin, että juuri siltä se minusta tuntui.
Sitten siellä laulettiin laulu "Lapseni", minkä sanat joku lahtelainen Joutjärven seurakunnan nuori oli saanut Pyhältä Hengeltä. Sen laulut sanat mursivat minut täysin.
"Lapseni, suo paimeen kutsuu luoksensa, älä yksin kanna murheitas, lapseni ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan anteeksi".
Pyhä Henki mursi minut tuon kautta ja itkin kuin pieni lapsi ja pyysin esirukousta.
Rukoilin erään nuoren kanssa ja sanoin Herralle että tässä olen, en enää tappele sinua vastaan, ota koko elämäni.
Kun kävelin sitten illalla kotiin, minulla oli rauha mitä ei ikinä ennen ollut. Sen jälkeen Raamattu tuli minulle rakkaaksi ja sen opetukset olivat ikäänkuin samalla aaltopituudella sisimpäni kanssa.
Ahditus hupeni sen myötä mitä enemmän aloin vakiintua uskossa muutaman kuukauden ajan.