Olin jo 18-vuotiaana elävässä uskossa, todistava kristitty.
En ole koskaan luopunut uskosta, mutta siitä huolimatta en ole elänyt esimerkillistä uskovan elämää.
Pyhä Henki on silti joka vaiheessani varjellut minua niin, että mitään vielä pahempaa ei ole tapahtunut.
Juu, tiedän että itseään ei saa sanoa kurjaksi eikä heikoksi, koska se kuulostaa uhriutumiselta, säälin kerjäämiseltä ja farisealaisuudelta, ja ärsyttää toisia silmittömästi.
Mutta tosiasia on, että olen kokenut Jeesuksen oikeasti välittävän myös mustista lampaistaan, minustakin.
Ylenpalttista armoa tarvitsevat vain suuret syntiset.
Enemmistö uskovista tietääkseni pyhittyy pian uskoontulon jälkeen hartaiksi, ihmisenä moitteettomiksi Jeesuksen seurakuntalaisiksi.
He ovat valo, Kristuksen tuoksu ja elävä kutsu toisillekin tulla Herran luo.
Minä en kuulu heihin, mutta siitä huolimatta riipun kiinni Vapahtajan kädessä, ja kun otteeni irtoaa, Hän tarttuu minua niskasta kiinni.
Se on armoa.