Omalta kohdaltani uskallan tunnustaa että; KYLLÄ, olen ollut eräissä elämäni vaiheissa katkera.
Uskon että katkeruus saattaa lähteä alkuun jostain aika mitättömästäkin asiasta, jonka ensiksi kätkee sisimpäänsä, se on kuin pieni kasauma ja tukkeuma suolistossa, joka sitten pikku hiljaa kerää itseensä ja ympärilleen lisää ja lisää muuta moskaa ja yks päivä vain joutuu huomaamaan, että "putki" onkin tukossa.
Ihmisen ajattelu vääristyy hyvin negatiiviseksi, eli kaikkea katsoo vain negatiivisten lasien lävitse ja kun alkaa olla täynnä sitä kaikkea, minkä pitäisi virrata suolessa eteenpäin ja viimein lävitse, se alkaakin purkautumaan ulos muualta ja näin se alkaa saastuttamaan ympäristöäänkin.
Eikä ihminen itse huomaa välttämättä tuota negatiivisuuden muutosta ollenkaan, koska kaikki on tapahtunut niin pikkuhiljaa.
Oikeastaan oman elämäni korjaantuminen alkoi siitä, että törmäsin toiseen samanlaiseen ihmiseen ja kun tajusin, mistä hänen ongelmansa juontaa, tajusin että kärsin itse samasta ongelmasta ja oivalsin saman tien, että vain Jumala voi minut korjata ja parantaa.
Ja tänä päivänä voin sanoa, että Jumala on tehnyt aivan ihmeellistä työtä, jopa niin ihmeellistä, että kykenen rakastamaan jopa "vihamiestänikin", jota en olisi siinä katkeruuden mielentilassa voinut kuvitellakkaan mahdolliseksi.
MUTTA KAIKKI ON SUURTA ARMOA JA JUMALAN TYÖTÄ, ainut minkä itse voin sanoa tehneeni, oli se, että tunnustin
tilani ja huusin Jumalaa avukseni.
Yksi suurimpia harmeja, mitä se toi elämääni, oli luottamuksen puutte.
Katkeruus kun ei antanut lupaa luottaa kehenkään, ei uskoa kenestäkään mitään hyvää, eikä se jäänyt ainoastaan siihen, että tuo luottamattomuus olisi kohdistunut vain muihin ihmisiin, vaan se kohdistui sillä tavoin itseenikin, että
tuli ihmeellinen arvottomuuden ja mitättömyyden tunne, jonka koin johtuvan muiden tekemisistä ja jota koin muiden osoittavan itselleni, kun nyt myöhemmin näen, että sehän olikin minun omaa, sisällääni olevaa itseni väheksymistä, ei muiden taholta tulevaa.
Eli kun saatana on tullut tappamaan ja tuhoamaan, niin voi sanoa, että yksi uskovan tuhoamisen muotoja on katkeruus. Se tuhoaa ihmistä itseään sisältä päin ja se tuhoaa ihmissuhteita, jopa kokoanaisia seurakuntia, puhumattakaan, että se tuhoaa suhteemme Jumalaan.
Ja kuten tuo Hebr. kirjeen kohta mainitsee sen saastuttavasta voimasta, katkeruudella on totta tosiaankin valtava tarve saada jakaantua ja levittäytyä ympärilleen.
Eli ei turhaan katkeruutta verrata voikukkaan, sen syvälle menevään juureen ja sen tehokkaaseen levittäytymiseen.