Tulee kuitenkin tilanteita, jolloin heidän on peräti mahdotonta samaistua valtavirtaan ja siksi heidät leimataan helposti katkeriksi. Tämä johtaa parhaassa tapauksessa siihen, että nämä "katkerat" joutuvat kaivautumaan yhä syvemmälle evankeliumin ytimeen, ja se tuo syvemmän ilon ja koituu siten siunaukseksi.
Nyt kun luin tätä uudelleen, niin tuli ajatus, että tämä "vika" taitaa olla minulla geeneissä. Isä-vainaa irtosi henkisesti entisistä kuvioista eikä hänellä ollut juurikaan seurakuntayhteyttä viimeisinä elinvuosinaan. Kyllä hän seurakuntaan kuului ja olisi sieltä eronnutkin, jos minä en olisi toppuutellut (mikä tietenkin oli harkitsematonta).
Seurakunta eli isäni kuoleman aikoihin torontohuumassa ja siihen kuvioon eivät vanhukset oikein sopineet. Isällä oli muutamia läheisiä uskonystäviä, jotka pitivät yhteyttä ja joihin hän piti yhteyttä. Pari viimeistä vuottaan isä vietti pääasiassa sängyn pohjalla. Hän kertoi, että joskus valvoi yöllä tuntikausia, kun uni ei tullut, mutta silloin hänellä oli "raamattutunteja", joten aika ei tullut pitkäksi. Ne pari vuotta olivat kertomansa mukaan hänen elämänsä parhaita vuosia. Paras taitaa siis olla edessäpäin.
