Ajatelmieni jatkona mainitun Heprealaiskirjeen 11. luvusta
33 jotka uskon kautta kukistivat valtakuntia, pitivät vanhurskautta voimassa, saivat kokea lupauksien toteutumista, tukkivat jalopeurain kidat,
34 sammuttivat tulen voiman, pääsivät miekanteriä pakoon, voimistuivat heikkoudesta, tulivat väkeviksi sodassa, ajoivat pakoon muukalaisten sotajoukot.
36 toiset taas ovat saaneet kokea pilkkaa ja ruoskimista, vieläpä kahleita ja vankeutta;
37 heitä on kivitetty, kiusattu, rikki sahattu, miekalla surmattu; he ovat kierrelleet ympäri lampaannahoissa ja vuohennahoissa, puutteenalaisina, ahdistettuina, pahoinpideltyinä-
38 he, jotka olivat liian hyviä tälle maailmalle-;he ovat harhailleet erämaissa ja vuorilla ja luolissa ja maakuopissa.
Tämäkin on hyvin puhuttelevaa tekstiä. Siinä kuvataan, miten Jumala oli vienyt omiaan voittoihin, ja toisaalta sitä, miten "he olivat liian hyviä tälle maailmalle" ja elämään tuli paljon kovaa kärsimystä. Kaiken kärsimyksenkin Jumala näki, eikä Hän ollut muuttunut heikommaksi. Sama tilanne on tänään. Inhimillisesti ajateltuna elämässä voi käydä huonosti, se voi olla yhtä kärsimystä, ja siinä kaikessa Jumala on mukana, mutta Hän ei vapauta siitä.
Jobin kohdalla kävi niin, että hän pääsi koettelemuksistaan. Sanotaan, että Jumala siunasi hänen loppuelämäänsä vielä enemmän kuin siihenastista elämää ennen kärsimistään. Monien kohdalla niin ei käy, vaan kärsimys jatkuu ja johtaa lopulta kuolemaan suht. nuorena.
Puhuttelevaa tuossa Heprealaiskirjeen tekstissä on se, että Jumala on Jumala, jolla on kaikki hallinnassa. Hän ei suhtaudu kärsiviin eri tavalla kuin muihin.