Todellakin erittäin hyvää. Saa mielellään jatkaa.
Uskominen omaan uskoon on siis kansantajuisesti sitä, että jollain omalla ansiolla pyritään pelastumaan ja korvaamaan ainoa oikea, eli Kristuksen ansio ja teko eli aikalailla synonyymi sanalle omavanhurskaus, "farisealaisuus", lainalaisuus. Esim. juutalaisuus, teosofia, JW:t, monet, monet ryhmät ja lahkot, koska se on ihmisen luonnollinen uskonnollinen olotila; olla parempi ja Jumalan hyväksymä omana itsenään. Vanha "aatu" ei osaa eikä voi ollakaan mitään muuta, siksi täytyy uudestisyntyä ylhäältä (suostua).
Jopa rikolliset, jotka ovat ihan oikeaan lahjauskoon tulleet, saattavat myöhemmin kuitenkin vielä kääntyä uskomaan omaan sankaruuteensa ja siihen, että ovat pelastuneet yksin uskosta, joten enää se ei olekaan yksin uskosta, vaan omaa ansiota. Siksi näyttää, että pelastuneita on todella vähän, mutta asiahan on Jumalan ei varsinaisesti meidän, vaikka oikein tulee opettaa ja Raamattua tulee ymmärtää, eikä vain paukuttaa.
Lutherin huomio jo oli, että varsinaisesti uskoon päästään, vasta kuolinvuoteella tai kun on muuten menettänyt ihan kaiken. Seurakunnissa myös luterilaisissa ollaan pääasiassa uskomassa omaan uskoon ihan konkreettisesti ja sitä ihmisen ominaisuutta joutuvat järjestöt käyttämään hyväksi, että saavat ihmiset pitämään järjestöä yllä. Tässä maailmassa ei tulla toimeen pelkällä uskolla, vaan tekoja ja omavanhurskautta tarvitaan, muttei pelastukseen. Saanen taas laittaa hyvän lyhyen opetuksen "Päivän Sana":
"
Jumala, onko sinun vertaistasi! Sinä annat synnit anteeksi ja jätät rankaisematta jäljelle jääneen kansasi rikkomukset. Miik. 7:18.
Syntinen voi ymmärtää evankeliumin. Meitä ei herätetä pyhemmiksi, vaan syntisemmiksi. Ihmisiksi, joita me todellisuudessa olemme. Kallis hunajan pisara opettaa: ”On helppo sanoa toisen mieliksi: ’Minä olen syntinen’. Mutta rukoilla publikaanin tavoin totuudessa: ’Jumala ole minulle syntiselle armollinen’, on vaikeinta maailmassa.” On vaikeinta maailmassa tulla syntiseksi. Ja mahdottominta on löytää omin toimin omantunnon rauha Vapahtajassa. Siihen tarvitaan Pyhän Hengen apu. Ensisijainen huolemme kristittynä on aina se, onko meillä evankeliumin jano. Tarvitsemmeko me Jeesusta, hänen armoaan ja anteeksiantamustaan. Onko ehdoton evankeliumi meille elämän ja kuoleman kysymys? Asia, jota ilman emme voi elää? Se jano on armon janoa, syntynyt Pyhästä Hengestä.
Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä lapsen lailla."