Jeesuksen oppi

[crystalvoice]

Jos armo annettaisiin tai pelastus lahjoitettaisiin sillä perusteella tai sen ansiosta, että ihminen tulisi ensin vakuuttuneeksi epäonnistuneiden "kilvoituspyrkimysten" välityksellä siitä, ettei hän voi ansaita teoillaan tai ponnistuksillaan Jumalan armoa tai pelastusta, armo tai pelastus olisi nähdäkseni ansaittu asia siinä mielessä, että ihmisen pitäisi ensin käydä läpi tuskallinen prosessi, joka riisuisi hänet omavanhurskauden harhakäsityksestä, ennen kuin hän voisi tulla sopivaksi tai "kelvolliseksi" ottamaan vastaan pelastus yksin armosta. Ihminen siis eräässä mielessä ansaitsisi pelastuksen sen tuskallisen prosessin välityksellä, jossa hänet riisuttaisiin omavanhurskaudesta ja tehtäisiin pelastukseen "kelvolliseksi".

Alla näkyvä Kierkegaardin päiväkirjamerkintä (joka tosin ei ole hänen virallinen opillinen julistuksensa) antaa mielestäni ymmärtää, että hän sitoo pelastavan uskon tietynlaatuiseen synnintuntoon, ja se synnintunto sisältää synnintuntoisen tietoisuuden omasta kyvyttömyydestä pelastaa itse itseään vähäisimmässäkään määrin omin ponnistuksin.

Jos kristittynä oleminen olisi sidottu tiettyyn, riittävässä määrin tiedostettuun synnintuntoon ja uskoon, joka ikään kuin katsoo kokonaan itsensä ulkopuolelle, mahtaisiko moni kristityn nimellä kulkeva olla vielä kristitty?

"Kristittynä olemiseen sisältyy kaksoisvaara. Ensin koko sisäisyyden kärsimys, jonka aiheuttaa kristityksi tuleminen, se, että menettää ymmärryksensä ja tulee ristiinnaulituksi paradoksiin… Sitten vaara, joka johtuu siitä, että kristityn on elettävä keskellä maailmallisuutta ja ilmaistava, että hän on kristitty… Kun tämä on tehty, murtautuu kuin alkuvoiman pakottamana esiin kysymys: mistä ihminen sitten saa päähänsä, että hän haluaa alistua kaikkeen tähän; miksi hänen pitää olla kristitty, kun se kerran on niin vaikeaa? Tähän voisi ensinnäkin vastata: Pidä suusi, kristinusko on absoluutti, sinun tulee! Mutta on toinenkin vastaus: koska ihmisen synnintunto ei anna hänelle hetkenkään rauhaa, sen tuottama tuska tekee hänet kyllin vahvaksi sietämään kaiken muun, kunhan hän vain voi löytää sovituksen… Tämä tahtoo sanoa, että ihmisen synnin tuskan on oltava niin syvä, kristityksi tuleminen on kuvattava niin vaikeaksi kuin se on, jotta kävisi täysin selväksi, että kristinusko liittyy vain synnintuntoon. Mistään muusta syystä kristityksi ryhtyminen on kirjaimellisesti hulluutta; ja niin sen tulee ollakin."

[crystalvoice]

Ei voi kylliksi korostaa sitä valtavaa totuutta, että Evankeliumi on ilosanoma siitä, mitä puolestamme on jo valmiiksi tehty ja erottaa se siitä, mitä tämä meissä vaikuttaa. Siis erottaa SYY ja SEURAUS. Tämä on mielestäni Jeesuksen opin ydin ja vain se antaa todellisen rauhan.

Uskotko, että vaikka uskovainen osaisi erottaa lain ja evankeliumin älyllisessä mielessä oikein toisistaan, ja luottaisi henkilökohtaisesti evankeliumiin, mutta kaikesta huolimatta ajautuisi silloin tällöin lain alle tai laskisi irrationaalisesti armon hyvät vaikutukset itsessään omaksi ansiokseen tai syyksi tai perusteeksi siihen, miksi hän saa syntinsä anteeksi Jumalan edessä, hän silti olisi kristitty? Mielestäni pitäisi sanoa, että hän lain ja evankeliumin erottamiseen perustuvan teologisen ajattelun valossa on siinä tapauksessa kristitty, sillä laadullinen muutos ihmisessä itsessään ei voi olla pelastuksen perusta edes siinä mielessä, että sen olisi oltava jatkuvasti vaikuttavana tekijänä ihmisen elämässä. Uskomisen syntymisen ihmisessä voi sanoa olevan mielestäni laadullinen muutos, mutta koska liha sotii henkeä vastaan (Gal. 5:17), usko ei ole aina voitolla uudestisyntyneessä ihmisessä.

[sandia]

Hyvia pointteja crystalvoicella.
Uudestisyntynyt tuskin  koskaan tassa elamassa taydellisesti tiedostaa armon syvyytta ja samalla oman tuomitun tilan todellisuutta.

[Paulus]

Hyvia pointteja crystalvoicella.
Uudestisyntynyt tuskin  koskaan tassa elamassa taydellisesti tiedostaa armon syvyytta ja samalla oman tuomitun tilan todellisuutta.

Tästä on helppo olla samaa mieltä.

[Stiina]

 
Todellakin erittäin hyvää. Saa mielellään jatkaa.
Uskominen omaan uskoon on siis kansantajuisesti sitä, että jollain omalla ansiolla pyritään pelastumaan ja korvaamaan ainoa oikea, eli Kristuksen ansio ja teko eli aikalailla synonyymi sanalle omavanhurskaus, "farisealaisuus", lainalaisuus. Esim. juutalaisuus, teosofia, JW:t, monet, monet ryhmät ja lahkot, koska se on ihmisen luonnollinen uskonnollinen olotila; olla parempi ja Jumalan hyväksymä omana itsenään. Vanha "aatu" ei osaa eikä voi ollakaan mitään muuta, siksi täytyy uudestisyntyä ylhäältä (suostua).
Jopa rikolliset, jotka ovat ihan oikeaan lahjauskoon tulleet, saattavat myöhemmin kuitenkin vielä kääntyä uskomaan omaan sankaruuteensa ja siihen, että ovat pelastuneet yksin uskosta, joten enää se ei olekaan yksin uskosta, vaan omaa ansiota. Siksi näyttää, että pelastuneita on todella vähän, mutta asiahan on Jumalan ei varsinaisesti meidän, vaikka oikein tulee opettaa ja Raamattua tulee ymmärtää, eikä vain paukuttaa.
Lutherin huomio jo oli, että varsinaisesti uskoon päästään, vasta kuolinvuoteella tai kun on muuten menettänyt ihan kaiken. Seurakunnissa myös luterilaisissa ollaan pääasiassa uskomassa omaan uskoon ihan konkreettisesti ja sitä ihmisen ominaisuutta joutuvat järjestöt käyttämään hyväksi, että saavat ihmiset pitämään järjestöä yllä. Tässä maailmassa ei tulla toimeen pelkällä uskolla, vaan tekoja ja omavanhurskautta tarvitaan, muttei pelastukseen. Saanen taas laittaa hyvän lyhyen opetuksen "Päivän Sana":

"Jumala, onko sinun vertaistasi! Sinä annat synnit anteeksi ja jätät rankaisematta jäljelle jääneen kansasi rikkomukset. Miik. 7:18.

Syntinen voi ymmärtää evankeliumin. Meitä ei herätetä pyhemmiksi, vaan syntisemmiksi. Ihmisiksi, joita me todellisuudessa olemme. Kallis hunajan pisara opettaa: ”On helppo sanoa toisen mieliksi: ’Minä olen syntinen’. Mutta rukoilla publikaanin tavoin totuudessa: ’Jumala ole minulle syntiselle armollinen’, on vaikeinta maailmassa.” On vaikeinta maailmassa tulla syntiseksi. Ja mahdottominta on löytää omin toimin omantunnon rauha Vapahtajassa. Siihen tarvitaan Pyhän Hengen apu. Ensisijainen huolemme kristittynä on aina se, onko meillä evankeliumin jano. Tarvitsemmeko me Jeesusta, hänen armoaan ja anteeksiantamustaan. Onko ehdoton evankeliumi meille elämän ja kuoleman kysymys? Asia, jota ilman emme voi elää? Se jano on armon janoa, syntynyt Pyhästä Hengestä.

Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä lapsen lailla."

[crystalvoice]

Jos tai kun kristillisessä mielessä on niin, että (lainatakseni aikaisempaa kirjoitusta) uudestisyntynyt tuskin koskaan tässä elämässä täydellisesti tiedostaa armon syvyyttä ja samalla oman tuomitun tilan todellisuutta, niin mitä sen asian totena pitämisestä seuraa? Eikö siitä esimerkiksi seuraa, että siinäkään tapauksessa, jos joku uskova hypoteettisessa tapauksessa havaitsisi paljon hengellisiä voittoja, rakkauden tekoja lähimmäisiä kohtaan ja aikaisemmin rumalla tavalla hallinneen synnin poissaoloa omassa elämässään, hän ei voisi ajatella, että hän ei tarvitse Jumalan armoa laajemmassa mielessä kuin itse armon tarvitsevuutensa kokee tai tuntee?

Olette ehkä joskus törmänneet uskoviin, jotka ovat sanoneet eläneen jopa päiviä tai viikkoja tai pidempiä aikoja ilman syntiä. Vaikea ajatella, että kaikki nämä uskovat olisivat tietoisesti valehdelleet sanoessaan eläneensä melko pitkän ajan ilman mitään synnin ilmenemismuotoa omassa elämässään. Heidän "totuudellisuudesta" ei kuitenkaan seuraa, että heidän näkemyksensä omasta hengellisestä tilastaan olisi ollut oikea.

Uskova ei Raamatun mukaan tiedosta kaikkia rikkomuksiaan tai aseta omaa arviotaan itsestään samalle viivalle kuin Jumalan arviota. Psalmi 19:13: "Mutta kuka huomaa kaikki erehdyksensä? Puhdista minut rikkomuksistani, niistäkin, joita en itse näe." Jos ne uskovat, jotka ovat sanoneet eläneensä melko pitkiä aikoja ilman minkäänlaista synnin ilmenemistä omassa elämässään, eivät laske itseään samaan asemaan kuuluviksi kuin missä psalmin kirjoittaja oli, mikä olisi raamatullinen ja järjellinen perustelu siihen näkemykseensä?

Voidaan raamatullisesti sanoa, että Pyhä Henki näyttää uskovalle synnin, mutta siitä ei varmaankaan seuraa, että Pyhä Henki tekee tiettäväksi jokaiselle uudestisyntyneelle kaiken synnin niin, että uskovan ihmisen rajallinen käsityskyky ja Jumalaa vastustava puoli eivät millään tavalla estäisi kaikkitietävän arviota uskovasta tulemasta uskovan tiedostettavaksi.

[sandia]

Crystalvoicelta:
Jos ne uskovat, jotka ovat sanoneet eläneensä melko pitkiä aikoja ilman minkäänlaista synnin ilmenemistä omassa elämässään, eivät laske itseään samaan asemaan kuuluviksi kuin missä psalmin kirjoittaja oli, mikä olisi raamatullinen ja järjellinen perustelu siihen näkemykseensä?

No se just mista tassa puhutaan. Eli tietty sokeus todellsuudelle

[crystalvoice]

Crystalvoicelta:
Jos ne uskovat, jotka ovat sanoneet eläneensä melko pitkiä aikoja ilman minkäänlaista synnin ilmenemistä omassa elämässään, eivät laske itseään samaan asemaan kuuluviksi kuin missä psalmin kirjoittaja oli, mikä olisi raamatullinen ja järjellinen perustelu siihen näkemykseensä?

No se just mista tassa puhutaan. Eli tietty sokeus todellsuudelle

Niin kuin seuraava tekstini samassa viestissäni antaa ymmärtää, heillä mielestäni  ei ole mitään raamatullista ja järjellistä perustetta näkemykseensä synnittömyydestään.

[crystalvoice]

Jopa rikolliset, jotka ovat ihan oikeaan lahjauskoon tulleet, saattavat myöhemmin kuitenkin vielä kääntyä uskomaan omaan sankaruuteensa ja siihen, että ovat pelastuneet yksin uskosta, joten enää se ei olekaan yksin uskosta, vaan omaa ansiota. Siksi näyttää, että pelastuneita on todella vähän, mutta asiahan on Jumalan ei varsinaisesti meidän, vaikka oikein tulee opettaa ja Raamattua tulee ymmärtää, eikä vain paukuttaa.

Jos tulkitsen tekstiäsi oikein, niin "omauskoisuuden" synti on ilmeisesti mielestäsi kadottava synti siinäkin tapauksessa, että se "sama" uskominen olisi alun perin ollut aitoa Pyhän Hengen työtä. Olenko ymmärtänyt oikein?

Jos uskovaisen uskon kohde tai sisältö on Sovitus (2 Kor. 5:19-21), mutta uskova kuolinvuoteellaan ajattelee uskonsa Sovitukseen olevan ainakin osittain Jumalan työstä riippumatonta omaa vaikutustaan, kadottaako se mielestäsi, jos kuitenkin sen uskovan uskon kohde tai sisältö on se, mistä edellä mainitussa Korinttolaiskirjeen kohdassa sanotaan? Jos uskon kohde tai sisältö yksin ratkaisee pelastuksen, onko kadottava synti, jos uskova ajattelee uskomisen instrumentaalisessa mielessä olevan osittain omaa vaikutustaan? Jos kerjäläinen ojentaa kädet, joihin laskeutuu elämän pelastava raha tai ruokalahjoitus, kerjäläinen ei ajattele ansainneen pelastavan lahjoituksen käsillään.

[sandia]

Crystalvoicelta:
Jos ne uskovat, jotka ovat sanoneet eläneensä melko pitkiä aikoja ilman minkäänlaista synnin ilmenemistä omassa elämässään, eivät laske itseään samaan asemaan kuuluviksi kuin missä psalmin kirjoittaja oli, mikä olisi raamatullinen ja järjellinen perustelu siihen näkemykseensä?

No se just mista tassa puhutaan. Eli tietty sokeus todellsuudelle

Niin kuin seuraava tekstini samassa viestissäni antaa ymmärtää, heillä mielestäni  ei ole mitään raamatullista ja järjellistä perustetta näkemykseensä synnittömyydestään.

Niin oletan. Asiaa voisi ehka myos tiedustella heidan lahellaan elavilta lahimmaisilta. Siis ihan arkiset havainnot saattaisivat riittaa samaan johtopaatokseen paasemiseen.

[Stiina]

Kiireessä tässä vielä sanon, että kyllä jos ei Pyhä Henki saa johtaa totuudelliseen synnintuntoon ja uskon kohteeseen Jeesuksen Kristuksen ansioon ja sovitukseen, niin sellainen ei voi pelastua.
Uskon, että totuudellinen kilvoittelija, löytää tämän jossain vaiheessa ilman muuta. Paatunut ja Pyhän Hengen pilkkaaja ovat asia erikseen. Varoitukset eksytyksistä täytyy ymmärtää ja joutuu nöyrtymään totuudessa Pyhän Hengen edessä ilman muuta. Jumala on ylpeitä/omavanhurskaita vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.
Synnitön ihminen ei koskaan voi olla. Se on Raamatun mukaan mahdotonta. Joistain tekosynneistä moni pystyy pidättäytymään, oli sitten kristitty tai ei. Kyseessä on aina pinnallinen syntikäsitys.
Vielä 35 vuotiaana minäkin puin kiukkua Jumalalle elämän osastani yms., koska omasta mielestäni olin täyttänyt 10 käskyä ja rakastan Jumalaa sekä lähimmäistä (jopa enemmän kuin itseäni). Jumala kuuli rukouksen ja näytti syntini. Toivoin silloin, että ei olisi kuullut, vaikka se sai minut vihdoin totuudessa "nöyrtymään" pakon ja totuuden edessä. Ihminen on myös sokea luonnollisessa tilassaan, jos ei salli Pyhän Hengen näyttää...

[crystalvoice]

Crystalvoicelta:
Jos ne uskovat, jotka ovat sanoneet eläneensä melko pitkiä aikoja ilman minkäänlaista synnin ilmenemistä omassa elämässään, eivät laske itseään samaan asemaan kuuluviksi kuin missä psalmin kirjoittaja oli, mikä olisi raamatullinen ja järjellinen perustelu siihen näkemykseensä?

No se just mista tassa puhutaan. Eli tietty sokeus todellsuudelle

Niin kuin seuraava tekstini samassa viestissäni antaa ymmärtää, heillä mielestäni  ei ole mitään raamatullista ja järjellistä perustetta näkemykseensä synnittömyydestään.

Niin oletan. Asiaa voisi ehka myos tiedustella heidan lahellaan elavilta lahimmaisilta. Siis ihan arkiset havainnot saattaisivat riittaa samaan johtopaatokseen paasemiseen.

Moni julistaja on sanonut seurakunnan edessä oman puolison "hajottaneen" hengellistä ylpeyttä. Monet muutkin ihmiset tarvitsevat toisia ihmisiä "peileiksi" tullakseen paremmin tiedostamaan käytöstään tai muiden näkökulmaa käytökseensä. Jumala voi olla uskovallekin liian abstrakti tai oman mielen mukainen, jos ei ole kanssakäymistä sanan "peilin" kanssa. Uskonpuhdistaja taisi korostaa sitä, että esim. kymmenen käskyä on kerrattava säännöllisesti siitä syystä, ettei ihminen "peilin" puutteessa alkaisi elää liian harhaisesti oman hengellisen tilan suhteen.

[crystalvoice]

Kiireessä tässä vielä sanon, että kyllä jos ei Pyhä Henki saa johtaa totuudelliseen synnintuntoon ja uskon kohteeseen Jeesuksen Kristuksen ansioon ja sovitukseen, niin sellainen ei voi pelastua.
Uskon, että totuudellinen kilvoittelija, löytää tämän jossain vaiheessa ilman muuta. Paatunut ja Pyhän Hengen pilkkaaja ovat asia erikseen. Varoitukset eksytyksistä täytyy ymmärtää ja joutuu nöyrtymään totuudessa Pyhän Hengen edessä ilman muuta. Jumala on ylpeitä/omavanhurskaita vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.
Synnitön ihminen ei koskaan voi olla. Se on Raamatun mukaan mahdotonta. Joistain tekosynneistä moni pystyy pidättäytymään, oli sitten kristitty tai ei. Kyseessä on aina pinnallinen syntikäsitys.
Vielä 35 vuotiaana minäkin puin kiukkua Jumalalle elämän osastani yms., koska omasta mielestäni olin täyttänyt 10 käskyä ja rakastan Jumalaa sekä lähimmäistä (jopa enemmän kuin itseäni). Jumala kuuli rukouksen ja näytti syntini. Toivoin silloin, että ei olisi kuullut, vaikka se sai minut vihdoin totuudessa "nöyrtymään" pakon ja totuuden edessä. Ihminen on myös sokea luonnollisessa tilassaan, jos ei salli Pyhän Hengen näyttää...

Ernest Becker (1924-1974), joka sai Pulitzer-palkinnon kirjastaan The Denial of Death, viittaa alla näkyvässä tekstissään filosofi Hegeliin (1770–1831).

The thing that makes God the perfect spiritual object is precisely that he is abstract-as Hegel saw. He is not a concrete individuality, and so He does not limit our development by His own personal will and needs. When we look for the "perfect" human object we are looking for someone who allows us to express our will completely, without any frustration or false notes. We want an object that reflects a truly ideal image of ourselves. But no human object can do this; humans have wills and counterwills of their own, in a thousand ways they can move against us, their very appetites offend us. God's greatness and powers is something that we can nourish ourselves in, without its being compromised in any way by the happenings of the world. No human partner can offer this assurance because the partner is real...

(The Denial of Death)

Jos tai kun Jumaluus on "abstrakti" jopa joillekin kristityille siinä mielessä, että osa heistä kuvittelee elävänsä synnitöntä elämää ("pyhityskristityt") ja osa elää antinomistisessa mielentilassa tai hengellisyydessä, jossa heidän uskonsa kohde monessa suhteessa myötäilee heidän omaa tahtoaan tai omia toiveitaan tai heijastaa heidän omaa mieltään, niin Beckerin yllä näkyvä tulkinta Hegelin kannasta pitää paikkansa heidän suhteen.

Kristillisessä mielessä Jumala antaa mielestäni ihmiselle kuin ihmiselle "liikkumatilaa". Jumala ei pakottaudu esim. lakikirjan kanssa tai "paukuta" omaa tahtoaan näkyvällä ja kuuluvalla tavalla niin kuin joku ihmisauktoriteetti tai -hallitsija. Koska Jumala ei ole konkreettinen siinä mielessä kuin joku ihminen tahtomisensa, käskyjensä tai käsitystensä ja oppiensa kanssa fyysisessä läheisyydessä, myös kristityllä on kristillisessä mielessä nähdäkseni vaara ajautua muokkaamaan liiallisessa määrin itsensä näköinen kuva Jumalasta.

[crystalvoice]

Vielä 35 vuotiaana minäkin puin kiukkua Jumalalle elämän osastani yms., koska omasta mielestäni olin täyttänyt 10 käskyä ja rakastan Jumalaa sekä lähimmäistä (jopa enemmän kuin itseäni). Jumala kuuli rukouksen ja näytti syntini. Toivoin silloin, että ei olisi kuullut, vaikka se sai minut vihdoin totuudessa "nöyrtymään" pakon ja totuuden edessä. Ihminen on myös sokea luonnollisessa tilassaan, jos ei salli Pyhän Hengen näyttää...

Ajatteletko, että lain alla elävä, lakihenkinen tai omilla suorituksillaan Jumalan ja samalla todennäköisesti myös ihmisten edessä ansioitumaan pyrkivä ihminen etsii viime kädessä tai pohjimmiltaan kokemusta siitä, että häntä arvostetaan tai että hänellä on tois(t)en edessä hyvä status? Itse ajattelen näin. Koska kristillisessä mielessä ihmisen arvostus tai status Jumalan silmissä on luomisen ja lunastuksen seurausta, hyvää statusta Jumalan edessä ei tarvitse itse ansaita.

Tuntuu hyvältä olla arvostettu muiden edessä. Sosiaalisessa todellisuudessa hyvä arvostus tai siihen liittyvä positiivisen kokemuksen tunne on usean ihmisen tavoittelemisen kohde päivittäin. Ajatelkaamme esim. sellaisia nettifoorumeita, jotka koukuttavat monia, koska niissä on tykkäysnappulat (joissakin jopa sanattomasti tiedostettu kilpailu siitä, kuka saa eniten tykkäyksiä). Sosiaalisessa todellisuudessa arvostus tai paremminkin siihen liittyvä positiivinen mutta nopeasti ohimenevä kokemus on se, mitä useat tavoittelevat (tietysti myös nettimaailman ulkopuolella). Koska arvostus sosiaalisessa todellisuudessa ei ole useinkaan taattu, siihen pyritään erilaisin pyrkimyksin tai ponnistuksin. Vaikka status ei olisi sosiaalisessa mielessä lainkaan vaakalaudalla tai uhanalainen, arvostukseen liittyvä positiivinen kokemus on tietyllä tavalla niin addiktoiva, että moni tavoittelee sitä uudelleen ja uudelleen tuomalla itsensä esiin tavalla tai toisella, vaikka arvostus muiden mielissä ei olisikaan vaakalaudalla rationaalisessa mielessä tai vaikka ihminen ei olisikaan vaarassa unohtua muiden mielistä. Ihminen helposti heijastaa sosiaaliseen todellisuuteen liittyvän hyvän statuksen metsästyksen hengelliseen todellisuuteen.

[sandia]

Crystalvoicelta:
Jos ne uskovat, jotka ovat sanoneet eläneensä melko pitkiä aikoja ilman minkäänlaista synnin ilmenemistä omassa elämässään, eivät laske itseään samaan asemaan kuuluviksi kuin missä psalmin kirjoittaja oli, mikä olisi raamatullinen ja järjellinen perustelu siihen näkemykseensä?

No se just mista tassa puhutaan. Eli tietty sokeus todellsuudelle

Niin kuin seuraava tekstini samassa viestissäni antaa ymmärtää, heillä mielestäni  ei ole mitään raamatullista ja järjellistä perustetta näkemykseensä synnittömyydestään.

Niin oletan. Asiaa voisi ehka myos tiedustella heidan lahellaan elavilta lahimmaisilta. Siis ihan arkiset havainnot saattaisivat riittaa samaan johtopaatokseen paasemiseen.

Moni julistaja on sanonut seurakunnan edessä oman puolison "hajottaneen" hengellistä ylpeyttä. Monet muutkin ihmiset tarvitsevat toisia ihmisiä "peileiksi" tullakseen paremmin tiedostamaan käytöstään tai muiden näkökulmaa käytökseensä. Jumala voi olla uskovallekin liian abstrakti tai oman mielen mukainen, jos ei ole kanssakäymistä sanan "peilin" kanssa. Uskonpuhdistaja taisi korostaa sitä, että esim. kymmenen käskyä on kerrattava säännöllisesti siitä syystä, ettei ihminen "peilin" puutteessa alkaisi elää liian harhaisesti oman hengellisen tilan suhteen.

Moni kiertaa nuo peilit eroamalla puolisostaan ja loytamalla prinsessa ruususen peilin.
Esimerkkeja loytyy hengellisten tyontekijoidenkin parista.