Tuntuu aika turhauttavalta kirjoittaa, kun ei tule ymmärretyksi. Ajattelin että ei hyödytä enkä halua tuhlata omaa ja muiden aikaa tähän, mutta mieleen tuli tapa jolla ehkä voisin pystyä selittämään asian niin että se paremmin täälläkin ymmärretään.
Omiin vajavaisuuksiin keskittyminen huokuu ihmistekoisuutta, sillä silloin jonkinlaisena kantavana ajatuksena on, että yritetään jotain mutta ei tavoiteta sitä.
Tämä on toki vaihe uskovan elämässä, mutta ei jatkuva tila. Yrittämisen kautta (eli lakia täyttäessään) me saamme toivottavasti kohdata sen tosiasian, että ei siihen kykene. Se taas johtaa toivottavasti meidät niinsanotusti ristin juurelle. Siellä saamme toivottavasti ymmärtää, että Jeesus on tehnyt puolestamme kaiken. Ja siihen saamme toivottavasti jättää omat yrityksemme.
Sen jälkeen meidän ei tarvitse enää yrittää, sillä omat yrityksemme ovat tulleet päätökseen ja siitä alkaa lepo Jeesuksen täytetyssä työssä. Tuosta levosta käsin Jumala vaikuttaa meissä hedelmää Pyhän Hengen kautta jonka olemme siinä saaneet.
Minun mielestäni uskovan ei kuulu miettiä tekoja ja murehtia hedelmättömyyttä. Silloin ollaan ihmistekoisen suorittamisen ja yrittämisen tiellä. Minä en milloinkaan murehdi tekojani tai keskity niitä katselemaan. Jumalan tehtävä on osoittaa, jos Hän haluaa niissä jotakin tehdä. Toisinaan saatan huomata, kun Jumala näyttää jotain asioita itsessäni tai elämässäni. Mutta se tapahtuu aina ristin kautta, jossa ilmenee samassa kuvassa ja hetkessä sekä synti, tuomio, että vapaus. Se ei ole murhesanoma, vaan ilosanoma.
Väitän siksi, että omien tekojen murehtiminen ilman samanaikaista vapauden ja ilon kokemista, ilmentää ihmistekoista yrittämistä ja suorittamista. Monella tuntuu olevan sellainen käsitys (todennäköisesti katolisuuden perintönä, kuten monet luterilaiset opit) että meidän täytyy murehtia ja voivotella ja tehdä parannusta ja piiskata itseämme X ajan ennenkuin voi kokea anteeksiannon ja vapauden. Ja jos ei tasaisin väliajoin muista voivotella omaa syntisyyttään, ei ole tarpeeksi hurskas.
Miksi meidän pitää palata aikaan ennen ristiä? Ei se ole vanhurskautta, vaan lakihenkisyyttä. Vanhurskautta on ottaa vastaan evankeliumi täydellisesti sellaisena kuin Jumala sen on valmistanut ja antanut. Ei siihen tarvitse lisätä mitään omalla yrittämisellä, kaikki on täytetty ja tietoisina siitä voimme elää joka hetki vapaudessa ja ilossa. Riippumatta siitä, mitä rikkinäinen mielemme tai tunnemaailmamme meille yrittää sanoa.
Raamattu opettaa:
"Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon".
Olkaa siis Jumalalle alamaiset; mutta vastustakaa perkelettä, niin se teistä pakenee.
Lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä. Puhdistakaa kätenne, te syntiset, ja tehkää sydämenne puhtaiksi, te kaksimieliset.
Tuntekaa kurjuutenne ja murehtikaa ja itkekää;
naurunne muuttukoon murheeksi ja ilonne suruksi.
Nöyrtykää Herran edessä, niin hän teidät korottaa."
(Jaak. 4: 6-10)
Uskovilla on siis oikeus tuntea kurjuutensa ja murehtia sitä.
Se on usein Jumalan tapa opettaa ihmiselle nöyryyttä.
Vain Herra voi korottaa eli nostaa ihmisen ylös.
Siihen voi mennä aikaa.
Jokaisella on omat sukutaustansa, lapsuutensa ja muu menneisyys.
Joku on viettänyt turvallisen lapsuuden.
Toisella taas on varhaisia kokemuksia hylätyksi tulemisesta.
Nämäkin asiat vaikuttavat koko loppuelämään ja siihen, miten suhtautuu
rakkauteen- myös Jumalan isänrakkauteen.
Joku on uskovasta perheestä, joku taas ei ole.
Toinen on elänyt lapsesta lähtien hengellisessä ympäristössä ja kasvanut uskoon.
Toinen taas on jumalattomasta kodista ja ehkä elänyt kauan julkisyntistä elämää ennen uskoontuloa.
Näidenkään ihmisten kokemukset synnistä, armosta, rakastamisesta ja rakastetuksi tulemisesta eivät voi olla samanlaisia.
Ihminen on yleensä keskimääräistä enemmän terve tai sairas, varakas tai köyhä,
älykäs tai tyhmä, koulutettu tai oppimaton, menestynyt tai syrjäytynyt jne.
Henkilökohtainen Jumalan Sanan todeksi eläminen riippuu siis pitkälle ihmisen elämänhistoriasta, elämäntilanteesta, luonteesta ja persoonallisuudesta, saadusta opetuksesta jne.
Jumala tuntee meidät kaikki henkilökohtaisesti ja ymmärtää taatusti, miksi joku itkee syntejään ja lankeemuksiaan, kun joku toinen päivästä toiseen
hyppelehtii riemusta ja ylistää railakkaasti.
Herra ei kohtele seuraajiaan kaavojen mukaan tai oppien kahleissa.
Jumala ei pakota ketään kokemaan Hänen rakkauttaan suurina annoksina, jos Hän näkee sen olevan ihmiselle mahdotonta.
Hän ei väkisin muuta pidättyväistä, synkkäluontoista ja vetäytyvää yksilöä
seuralliseksi, onnea ja kiitosta sykkiväksi, olemuksellaankin Jeesuksesta todistavaksi
lähimmäisrakastajaksi.
Herra on laupias ja kärsivällinen.
Hän ei nöyryytä eikä alista lapsiaan,
mutta opettaa rakkaudellisesti nöyrtymään.