Olen jotenkin menettänyt kuulumisen tarpeen. En tiedä oikein miksi. Sen ajan mitä en ole töissä olen tyytyväisenä kotona perheen kanssa. Kutsuimme pitkästä aikaa vieraita viime viikonlopulla. Tajusin heidän ollessa meillä, miten eristyneinä olemme eläneet viimeiset vuodet. Ihmettelin ja kummastelin, että mistähän se johtuu. Ehkä teemme töitä sen verran tiheästi, ettei ole energiaa oikein muuhun. Oli ihan kiva että olivat meillä, vaikka kauhee työ siinä on. Jenkit laittaa kodin sellaiseen näyttelyilmeeseen ikäänkui siellä ei elettäisi ollenkaan kun kutsuvat vieraita, joten toimin tätä nykyä samalla tavalla. Mitä kauemmin on väliä näillä kutsuilla, sitä enemmän on työtä
Mutta tuleehan sitten siivottua vähän paremmin
En jotenkin viitti enää kuulua sen kummemmin.
Olen miettinyt eristääköhän sosiaalinen media ihmisiä yhä enemmän.
Toisaalta sitä kautta olen löytänyt vanhoja ystäviä Suomesta.
Uskovaisiin kuuluminen on minulle sitäkin isompi mysteeri. Mutta en oikein viitti enää sitäkään pohtia. Mulla on seurakunta lähellä, missä opetus on hyvää. Olisi kiva mennä heidän raamattupiiriin tai jotain, mutta työaikataulu tekee sen lähes mahdottomaksi.
Kai sekin, että kun tekee työkseen ihmisten välistä kommunikointia, niin sitten kotona niinkuin ei jaksaa että etsiytyä sosiaalisiin tilanteisiin.
Tajusin tosin, että tuskin maltan odottaa entisten työkavereiden tapaamista ensi viikolla konffassa. Ja mietin miten yksinäistä siellä mahtaisi olla jos heitä ei olisi siellä.
Menin yksin vuosi sitten Coloradoon koulutukseen, eikä ollut matkustaminen yhtään niin kivaa yksin kuin luulin. Reissun kohokohta oli että söin yksin Chigagon lentokentällä ns. red hot'in. Se on kuulumma Chigago style hot dog. Tilasin sen kanssa lasillisen Pino Grigio'ta. Kummallnen yhdistelmä.