Puimatanner
Puimatanner => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: Paulus - 31.01.15 - klo:16:24
-
Miten suhtaudut kristillisiin tapoihin, esim. aamu- ja ruokarukouksiin? Ovatko ne hyväksi vai pahaksi? Oletko koskaan vaivautunut joidenkin kristillisistä tavoista tai sitten tavoista, joita sinulta odotetaan?
-
Omiini suhtaudun hyvin. Toisten tapoihin vaihtelevasti.
Olen sillä tavalla ihminen.
-
Eniten vaivaa ns. rukousäänet. Siis se, että joillain on tapana muuttaa äänensävyä rukoillessa. Se on minusta feikkiä. Pelkkää bluffia.
-
Ja jossain määrin taidan ärsyyntyä myös tapojen arvostelusta. :D
Siis siitä, että nähdään kehälliset jotenkin ytiminä ja jumitutaan niihin.
-
Mua ärsyttää monenlaiset jutut.
https://www.youtube.com/watch?v=w9vNMuE_p_4
Tuolla 'sanottavaa' - kanavalla on joku aika kattavasti kertunut niistä.
-
Kaikessa hengellisessä tärkeintä on mielestäni luonnollisuus, ja tämä koskee jokaista uskovaa. Me olemme uskovinakin erilaisia ja jokin käyttäytyminen, joka on toiselle aivan luonnollista, olisi toiselle pelkkää teatteria.
Joitakin aikoja sitten esim. radiossa kuullusta hengellisestä puheesta voi parissa minuutissa lähes erehtymättömästi sanoa, mitä uskonsuuntaa puhuja edusti. Sen paljasti puhetyyli ja aksentti.
-
Miten suhtaudut kristillisiin tapoihin, esim. aamu- ja ruokarukouksiin? Ovatko ne hyväksi vai pahaksi? Oletko koskaan vaivautunut joidenkin kristillisistä tavoista tai sitten tavoista, joita sinulta odotetaan?
Minusta olisi hyvä juttu, jos edelleenkin kouluissa olisi kristillinen aamun avaus rukouksineen.
Se aika ei taida palata.
-
Mua ärsyttää monenlaiset jutut.
https://www.youtube.com/watch?v=w9vNMuE_p_4
Tuolla 'sanottavaa' - kanavalla on joku aika kattavasti kertunut niistä.
Tuttu kanava. :)
En tiedä kuka tuon takana on.
-
Kaikessa hengellisessä tärkeintä on mielestäni luonnollisuus, ja tämä koskee jokaista uskovaa. Me olemme uskovinakin erilaisia ja jokin käyttäytyminen, joka on toiselle aivan luonnollista, olisi toiselle pelkkää teatteria.
Joitakin aikoja sitten esim. radiossa kuullusta hengellisestä puheesta voi parissa minuutissa lähes erehtymättömästi sanoa, mitä uskonsuuntaa puhuja edusti. Sen paljasti puhetyyli ja aksentti.
Minun aikana oli aamunavaukset ja käytävälle kokoonnuttiin kolmiriviin kuuntelemaan. Eniten mieleen jäi se, että takana olleet ylempiluokkalaiset tökkivät selkään joka kerta. Isä antoi ohjeeksi, että käänny, astu varpaille ja lyö täysillä nenään.
-
-------
-
Armeijassa oli aikoinaan käytössä iltahartaudet. Ei taida enää olla. Tapahan se oli, eikä ollenkaan hassumpi tapa. Se tarjosi mahdollisuuden pitää esillä evankeliumia. Minäkin sain komppaniassani pitää niitä, ei siihen vapaaehtoisia kovin monta ollut. On uskonnollisuudesta omat hyötynsä. Sen harjoittaminen voi viedä lähemmä Jumalaa tai sitten kauemmaksi. Uskonnollisuus yhteiskunnassa on siinä mielessä positiivinen asia, että pyhistä asioista ei tehdä pilkkaa. Mutta toisaalta uskonnollisuus hyvine tapoineen voi olla henkilökohtaisen pelastumisen estekin.
-
Erilaiset rukoukset jossain tietyssä tilanteessa ovat mielestäni ihan ok. Siis esim. ruokarukoukset.
En ole koskaan tajunnut sitä, että tapoja ja käytäntöjä pidetään vääränlaisena uskonnollisuutena. Uskonnollisuus ei elä tavoissa, vaan sydämessä. Se voi ilmetä tapoina, mutta ihmisen sydämestä se kumpuaa. Samoin terve usko ilmenee tapoina.
Ennalta sovitut käytännöt eivät tukahduta Henkeä, vaikka monet niin väittävätkin. Raamattukin antaa ohjeita esim. Hengellä täyttymiseen. Siellä on ihan litania asioita, joiden kautta ihminen voi täyttyä Hengellä. Jumala on järjetyksen Jumala. Spontaanius on tietysti sallittua, mutta ei seurakuntaa ole tarkoitettu sellaiseksi, että mitään ei ennalta valmistella, vaan kaikki perustuisi vain hetkessä aistimiseen. Jumala kutsuu erilaisiin tehtäviin uskovia ja ne tehtävät sisältävät sen, että on valmisteltava asioita ja annettava omaa aikaa niihin.
-
Uskonnollisuus ei elä tavoissa, vaan sydämessä. Se voi ilmetä tapoina, mutta ihmisen sydämestä se kumpuaa. Samoin terve usko ilmenee tapoina.
Tuo on tietenkin totta, mutta käsittelisin asiaa hieman laajemmin.
Ensin on usein herätys, sitten on herätysliike, sitten on vain liike ja kun sekin lakkaa, tavat voivat silti pysyä. Siitä tilasta käytetään termiä "pyse". Korkeakirkollisuus on tästä eräs esimerkki. Tapoja ja niihin liittyviä muotoja pitää saada lisääkin peittämään elämän puutetta.
Sama kehitys koskee myös monia pienempiä yhteisöjä, joista jokainen valitsee juuri tuolle yhteisölle sopivat tavat. Ja kun omaa erinomaisuutta korostetaan, viitataan usein juuri siihen, ettei meillä ole mitään kaavamaisuutta. Ulospäin saatetaan näyttää hyvinkin eläviltä. Ilmestyskirjassa puhutaan tästä kehityksestä.
Niin kauan kuin pysytään ainoastaan evankeliumin ytimessä, tavat ovat toisarvoisia. Yhteinen asia yhdistää ihmeellisesti nekin, jotka ovat tahoillaan omaksuneet erilaisia tapoja. Mutta heti, kun tällainen yhteisö alkaa järjestäytyä "meidän jutuksi", alkavat erilaiset tavat saada yhä enempi uusia muotoja ja niitten painoarvo nousee. Samalla nousee johtohenkilöiden painoarvo ja heidän käyttäytymisensa leimaa enemmän tai vähemmän omaksuttavaa tapakulttuuria.
-
On sanottu, että "Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinut". Se ei kuitenkaan aina pidä paikkaansa, vaa saattaa toimia täysin päinvastoin. Äärimmilleen vietynä se voi olla jopa tuhoisaa. Niinkin hyvät asiat, kuin rukous ja Raamatun lukeminen, saattavat ajaa tietynlaiset lakihenkisyyteen taipuvaiset ihmiset jopa epätoivoon. Tapa jatkuu, vaikka elämä on kadonnut jo aikoja sitten. Raamatun paljo lukeminen saattaa jopa vaikeuttaa Raamatun ymmärtämistä.
Eräs henkilö kertoi kokemuksen omasta elämästään. Hän väsyi perin juuri Raamatun lukemiseen, eikä enää aikoihin saanut siitä mitään "irti". Ei hänen tarkoituksenaan ollut uskosta luopuminen, vaikka hän teki järjen päätelmän, että luopuu Raamatun lukemisesta. Pariin viikkoon hän ei koskenut koko kirjaan. Sitten alkoi tapahtua. Jokin asia vain vaikutti sen, että Raamatusta piti katsoa jotakin, ja yht'äkkiä kirja alkoi avautua hänelle aivan ennen kokemattomalla tavalla.
Minun on helppoa ymmärtää tuota ihmistä, koska olen jotenkin samoin "rakennettu" ja taipuvainen lakihenkisyyteen. En jaksa lukea velvollisuudesta tiettyä määrää jonain aikana. Siksi minua ei kaikissa piireissä pidetä edes uskovana. Silti saatan miettiä yksittäisiä jakeita pitkin päivää. Eikä minulla siinä mitään "ohjelmaa" ole päällä.
-
...olen ... taipuvainen lakihenkisyyteen. En jaksa lukea velvollisuudesta tiettyä määrää jonain aikana. Siksi minua ei kaikissa piireissä pidetä edes uskovana. Silti saatan miettiä yksittäisiä jakeita pitkin päivää. Eikä minulla siinä mitään "ohjelmaa" ole päällä.
Yllättävää, että sinä joka niin painokkaasti olet täällä julistanut armoa, kirjoitat nyt tuolla tavalla.
Itse olen melkein unohtanut, että tuontapaisia vaatimuksia todellakin asetetaan itselle
ja toisille joissakin "piireissä". Jos todella niin on, että tuon takia jotkut eivät pidä sinua
uskovana, niin en ymmärrä: noinko ulkonaista joidenkin mielestä on uskonelämä?
Se että Sana saa uskossa sulautua meihin, on valtavan hieno ja suuri asia, joka tapahtuu
sisällämme, ja jota ei edes voi mitata sillä kuinka monta sivua luemme päivässä tms.
Oikeastihan on kyse siitä, että "syömme Jeesuken lihaa" ja tulemme siitä osallisiksi.
Mitä tekemistä sillä on luettujen sivumäärien kanssa... ei mitään.
-
...olen ... taipuvainen lakihenkisyyteen. En jaksa lukea velvollisuudesta tiettyä määrää jonain aikana. Siksi minua ei kaikissa piireissä pidetä edes uskovana. Silti saatan miettiä yksittäisiä jakeita pitkin päivää. Eikä minulla siinä mitään "ohjelmaa" ole päällä.
Yllättävää, että sinä joka niin painokkaasti olet täällä julistanut armoa, kirjoitat nyt tuolla tavalla.
Armoa on vaikea (ellei mahdoton) ymmärtää, ellei tuosta lakihenkisyyden painajaisesta ole omia kokemuksia. Armossa elävää pidetään (joissakin ryhmittymissä) usein synnin suosijana ja löysäläisenä, joka ei ole edes vakavasti otettava. Se, että (toivottavasti) olen kulkenut lakihenkisyyden tien loppuun, on merkinnyt tavattoman paljon elämässäni. Joskus ihan itsekin alan kuvitella, ettei tämä niin helppoa voi olla, ettei enää mitään "täydy".
Mutta eiköhän jokaiselle tule joskus ajatus, että nyt on rukoiltava tai luettava Raamattua (siksi, että Kristuksen työ ei yksin riitä.) No, eihän tämmöistä ajatusta voi edes päästää tietoisuuteen, siksi siinä välissä on monia suodattimia. Yksi "suodatin" on se, että tottakai uskova haluaa lukea Raamattua. Mutta kun ei aina halua.
Oikeastaan en muista tavanneeni ketään, jolla ei olisi taipumusta lakihenkisyyteen. Mutta eivät läheskään kaikki tunnusta asiaa.
-
Itse olen melkein unohtanut, että tuontapaisia vaatimuksia todellakin asetetaan itselle ja toisille joissakin "piireissä". Jos todella niin on, että tuon takia jotkut eivät pidä sinua
uskovana, niin en ymmärrä: noinko ulkonaista joidenkin mielestä on uskonelämä?
Armo on vaarallista. Se on vaarallista siksi, ettet voi tuoda siihen mitään omaasi menettämättä sitä kokonaan. Pelastus on yksin armosta. Ei armosta ja teoista. Ihminen voi elää koko elämänsä taiteillen armon ja tekojen jännitteessä. Loppupeleissä toisen on pudottava pois. Tiedän, että tämä on ollut kova paikka mielestään ansioituneille Jumalan ihmisille.
Se, että armoa pidetään lupana elää synnissä, perustuu väärinkäsitykseen. Johannes kirjoittaa, että synti on laittomuus. Ja laittomuutta voi harjoittaa ainoastaan lain alainen. Joko elämme armossa tai lainalaisuudessa. Armon alaiselle synti on kuin kuuma hella, jota ei pidä mennä hipelöimään. Siksi todellinen armo on varmin "keino" varjeltua synniltä. Se päihittää mennen tullen omat päätöksemme pysyä erossa synnistä.
-
Toistan jossain toisessa ketjussa kirjoittamani ajatuksen siitä, että liiallinen Raamatun luku voi olla vahingollista.
Luonnollisenkin ruoan on hyvä antaa hetken sulaa ennen seuraavaa ateriaa.
-
Toistan jossain toisessa ketjussa kirjoittamani ajatuksen siitä, että liiallinen Raamatun luku voi olla vahingollista.
Luonnollisenkin ruoan on hyvä antaa hetken sulaa ennen seuraavaa ateriaa.
Kaikki muukin "hengellinen" on vaarallista, jos se menee Kristuksen edellle. Jotkut tosin ovat tästä eri mieltä, mutta se ei muuta tosiasioita.
-
Pelastus on yksin armosta. Ei armosta ja teoista.
Miten sovitat tähän Jaakobin mietteet asiasta:
"Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon,
mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa?"
"Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille?
Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi"
Entäpä Matteuksen sanat:
"Sillä sanoistasi sinut julistetaan vanhurskaaksi, ja sanoistasi sinut tuomitaan syylliseksi."
-
Pelastus on yksin armosta. Ei armosta ja teoista.
Miten sovitat tähän Jaakobin mietteet asiasta:
"Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon,
mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa?"
"Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille?
Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi"
Entäpä Matteuksen sanat:
"Sillä sanoistasi sinut julistetaan vanhurskaaksi, ja sanoistasi sinut tuomitaan syylliseksi."
Ollaanpa rov. Matti Väisäsestä muutoin mitä mieltä tahansa, niin ainakin yhden hyvän ja suositeltavan kirjan hän on kirjoittanut ja siinä hän käsittelee juuri kysymystä Jaakobin ja Paavalin välillä olevasta jännitteestä. Kirjan nimi on Hänen tekonsa, Uusi tie 1989.
Otan kirjasta muutaman lainauksen:
"Kun seuraavassa rohkenen nousta oppi-isä Lutheria vastaan, en aio riistää häneltä tohtorinhattua, vielä vähemmän suostua kutsumaan häntä hulluksi. On nimittäin niin, että jos Lutherilla olisi ollut käytettävissään tämän päivän tiedot Paavalin ja Jaakobin kirjeitten historiallisesta taustasta, hän olisi jättänyt ilmeisesti 'oljet' pois Jaakobin kirjeestä puhuessaan. Hän olisi varmaan myös hyväksynyt Jaakobin kirjeen Uuden testamentin kaanoniin.
Mistä Paavalin ja Jaakobin kirjeitten välisessä jännityksessä on kysymys? Onko Paavalin ja Jaakobin opetuksen välinen ero todellinen vai onko se vain näennäinen?
Ensiksi Jaakobin kirjeen oikein ymmärtämiseksi on välttämätöntä huomata, että siinä ei aseteta vastakkain uskoa ja tekoja, vaan kaksi erilaista uskoa, joista toinen on oikeaa ja toinen väärää. Oikea usko on elävää ja toimivaa; väärä usko on kuollutta ja toimetonta. Suorastaan ironisesti Jaakob osoittaa, että pelkkä 'aivousko' on sellaista, joka on pahoilla hengilläkin, ilman, että se koituisi pelastukseksi. Yhtä vähän sellainen usko voi ihmistä pelastaa.
Toiseksi ei myöskään Paavalin opettama usko ollut toimetonta eikä hedelmätöntä totena pitämistä, vaan 'rakkauden kautta vaikuttavaa uskoa' uskoa (Gal. 5:6)."
Tähän pitäisi lainata kirjaa enemmän, mutta otan vain lyhyen yhteenvedon:
"Loppujen lopuksi molemmat, Paavali ja Jaakob, opettavat samaa totuutta; aito, elävä, pelastava usko johtaa poikkeuksetta hyviin tekoihin. Paavali kirjoittaa 'rakkauden kautta vaikuttavasta uskosta, kun taas Jaakob kirjoittaa: 'Minä teoistani näytän sinulle uskon' (Jaak.2:18). Täten molemmat korostavat sitä, että usko ilmenee tekoina ja että teot ovat todistuksena aidosta uskosta. Historiallisen tilanteen erilaisuudesta johtuen Paavali korostaa uskoa, joka johtaa hyviin tekoihin, ja Jaakob puolestaan tekoja, jotka ovat seurauksena uskosta. Paavali ja Jaakob katselevat samaa asiaa, mutta eri näkökulmilta. Paavali puhuu lain tekoja vastaan; Jaakob puhuu uskon tekojen puolesta."
-
Ennen kuin ajaudumme kokonaan pois varsinaisesta aiheestamme, ottaisin esille kristilliset tavat kahdesta eri näkökulmasta.
Mikä tahansa jatkuva toimintaa johtaa siihen, että toistuessaan siihen tulee luonnostaan erilaisia tapoja. Kristillinen elämä ei ole mikään poikkeus tästä. Mielestäni tavat johtuvat toisaalta siitä, että pelkkä kristillisten käsitteiden sisäistäminen edellyttää opetusta mikä jo sinänsä liittyy opettajan persoonaan, itse opetukseen sekä opetettaviin. Se ei ole mahdollista ilman jonkin asian toistumista, siis tapaa toimia. Toiseksi on havaittavissa tapoja, joilla pyritään tunteisiin vaikuttamalla saamaan toiminta näyttämään hengellisemmältä kuin se todellisuudessa on. Näin "opettaja" luo itselleen auktoriteettia, jota ei ehkä muutoin saisi.
Näitä tapoja toivoisin käsiteltävän tässä yhteydessä enemmän.
-
Huomaan, että jokaisella on omasta taustastaan juontuva näkökulma tapoihin.
Monesti asiaa osaa aluksi katsella vain siitä omasta vinkkelistä. Virkistävää lukea toistenkin kokemuksia kristillisistä tavoista.
Itse olen törmännyt eniten siihen, että esim. liturgia nähdään automaattisesti uskonnollisena ripulipaskana, riippumatta siitä ketkä jumalanpalvelusta "toimittavat". Siksi jonkin verran puolustan tapoja, vaikka ymmärrän, että tavat voivat olla näennäisesti "eläviä", kontrollinvälineitä.
Lopulta kyse on siitä sydämen asenteesta. Mikä on tapojen ja käytäntöjen funktio... sitä ei kai voi sanoa ennen kuin hetken aikaa itse elää niiden tapojen kanssa.
-
Tapojen ääripäät ovat ainakin minulle olleet myrkkyä ja ovat tehneet sisimmässäni täysin päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä niillä on pyritty aikaansaamaan. Ääripäinä pidän pitkällevietyä "hartailua" ja toisaalta riehakasta tunnelmahakuisuutta. Yksinkertaisuus, aitous ja vähäeleisyys ovat ainakin omalla kohdallani toimineet parhaiten. Sen kummempaa viitekehystä en ole kaivannut.
-
Onko siinä sellainen vaara, että vain omalle kohdalle sopivan yksinkertainen ja aito kelpaa, mutta toisen aitous onkin sitten liian suurieleistä tai liian hiljaista hartautta?
Mietin vain, että missä on se "kultainen keskitie".
Itse en ole esim. liturgiaan jumissa, mutta se ei myöskään ole este.
-
Onko siinä sellainen vaara, että vain omalle kohdalle sopivan yksinkertainen ja aito kelpaa, mutta toisen aitous onkin sitten liian suurieleistä tai liian hiljaista hartautta?
Mietin vain, että missä on se "kultainen keskitie".
Itse en ole esim. liturgiaan jumissa, mutta se ei myöskään ole este.
Tottakai on olemassa subjektiivisia eroja. Arvelen, että moni pitäisi täysin hengettöminä tilaisuuksia, jotka minulle ovat sitä "oikeaa". Aitous on mielestäni oleellista, teennäisyys paistaa läpi.
Jokaisella seurakunnalla on liturgiansa. Jumalanpalveluksissa näyttää liturgian suhteen olevan vaihtoehtoja riippuen tilaisuuden luonteesta. Liturgia, olkoon sitten millaista tahansa, ei saisi peittää varsinaista sanomaa. Tietenkin liturgiaan voi jäädä "koukkuun", jos ei ole ollut vaihtoehtoja. Se taas saattaa viedä ajatukset muualle kuin itse pääasiaan.
-
Onko siinä sellainen vaara, että vain omalle kohdalle sopivan yksinkertainen ja aito kelpaa, mutta toisen aitous onkin sitten liian suurieleistä tai liian hiljaista hartautta?
Mietin vain, että missä on se "kultainen keskitie".
Itse en ole esim. liturgiaan jumissa, mutta se ei myöskään ole este.
Tottakai on olemassa subjektiivisia eroja. Arvelen, että moni pitäisi täysin hengettöminä tilaisuuksia, jotka minulle ovat sitä "oikeaa". Aitous on mielestäni oleellista, teennäisyys paistaa läpi.
Jokaisella seurakunnalla on liturgiansa. Jumalanpalveluksissa näyttää liturgian suhteen olevan vaihtoehtoja riippuen tilaisuuden luonteesta. Liturgia, olkoon sitten millaista tahansa, ei saisi peittää varsinaista sanomaa. Tietenkin liturgiaan voi jäädä "koukkuun", jos ei ole ollut vaihtoehtoja. Se taas saattaa viedä ajatukset muualle kuin itse pääasiaan.
Juu, tässä ollaan nyt siinä vaiheessa, että toisaalta ja toisaalta, mutta konkretiaa ei oikein vielä ole saavutettu.
En tiedä voiko tässä aiheessa saavuttakaan. Tarkoitan konkretiaa "oikean" suhteen.
Itselleni olennaisinta on se evankeliumin selkeä julistus. Ensiksi olen kristitty ja sitten vasta luterilainen. Siitä tavasta en halua luopua, että evankeliumin selkeä sanoma on esillä joka kerta. Muuten olen joustavaa mallia.
-
Juu, tässä ollaan nyt siinä vaiheessa, että toisaalta ja toisaalta, mutta konkretiaa ei oikein vielä ole saavutettu.
En tiedä voiko tässä aiheessa saavuttakaan. Tarkoitan konkretiaa "oikean" suhteen.
Se nähtäneen jälleen Kristus-juhlilla (jHs). Se liturgia saakoon riittää meikäläiselle. Enempää en kaipaa.
-
Juu, tässä ollaan nyt siinä vaiheessa, että toisaalta ja toisaalta, mutta konkretiaa ei oikein vielä ole saavutettu.
En tiedä voiko tässä aiheessa saavuttakaan. Tarkoitan konkretiaa "oikean" suhteen.
Se nähtäneen jälleen Kristus-juhlilla (jHs). Se liturgia saakoon riittää meikäläiselle. Enempää en kaipaa.
Minullekin se riittää! En kaipaa mitään enempää (ehtoollisen kaipaisin kyllä, mutta lienee mahdoton siellä).
Mutta toisaalta en koe esteeksi liturgiaa. Ymmärrän, että osalle se on sellainen este minkä yli ei pääse.
-
Aktiivisuuden ja passiivisuuden välinen jännite Kristinuskossa: "etsikää, niin te löydätte". Kuitenkin pelastus on kokonaan Jumalan työ. Paljon kontrasteja, "ristiriitoja" jotka eivät kuitenkaan ole ristiriitoja. Entisajan pietistit puhuivat armonjärjestyksestä, ensin tulee elävä usko joka tuo mukanaan teon.
-
Aktiivisuuden ja passiivisuuden välinen jännite Kristinuskossa: "etsikää, niin te löydätte". Kuitenkin pelastus on kokonaan Jumalan työ. Paljon kontrasteja, "ristiriitoja" jotka eivät kuitenkaan ole ristiriitoja. Entisajan pietistit puhuivat armonjärjestyksestä, ensin tulee elävä usko joka tuo mukanaan teon.
Juuri näin. Olen useammassa yhteydessä "törmännyt" käsitteeseen "aktiivinen passiivisuus", joka kuvaa mielestäni hyvin pelastuksen ydintä. Kun ihmisen mahdollisuudet päättyvät, silloin ei enää voi "tehdä" muuta kuin luovuttaa "koko roska" Kristuksen "aktiivisuuteen" eli Hänen valmiin työnsä varaan. On sitten kokonaan eri asia, että siitä seuraa erilaista aktiivisuutta, toisella enemmän, toisella vähemmän.
Näin vanhurskauttaminen ja elämän vanhurskaus ovat eri asioita, mutta jälkimmäinen on ensinmainitun seurausta.
-
Näin vanhurskauttaminen ja elämän vanhurskaus ovat eri asioita, mutta jälkimmäinen on ensinmainitun seurausta.
Ja ongelmia syntyy heti kun lahjavanhurskaus ja elämän vanhurskaus väärällä tavalla erotetaan toisistaan. Juuri kerkesin toisella foorumilla asiasta kirjoittamaan. :) Se on armon väärinkäyttöä. Sellaisen julistuksen seurauksena armosta tulee pelkkä ponnahduslauta.
"Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi."
Toinen seuraa toista, mutta juuri on sama. Molemmat perustuvat ristiin.
-
Näin vanhurskauttaminen ja elämän vanhurskaus ovat eri asioita, mutta jälkimmäinen on ensinmainitun seurausta.
William Uotinen kirjoittaa tästä kirjassaan Sinäkin olet perillinen:
"Suurimpia erehdyksiä, mitä kautta aikojen on tehty kristillisessä opetuksessa, on vanhurskauttamisopin ja pyhitysopin toisiinsa sekoittaminen: ei ole osattu erottaa toisistaan uskonvanhurskautta, joka meille luetaan ansiotta, ja elämänvanhurskautta, siis pyhitystä, joka on kristittynä vaeltamista.
Heti kun alamme puhua kristillisesttä elämästä ja hyvästä elämästä, puhumme pyhityksestä. Jos sekoitamme tämän opetuksen vanhurskauttamiseen, tuloksena on oppi: ihminen on vanhurskautettu pyhityksensä tähden. Kuitenkaan mikään liha ei tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto (Room. 3:20)."
-
Joo se toimii väärin noinkin päin.
Sama lopputulos on jos elämän vanhurskaus väärin erotetaan rististä.
-
Olen pohtinut usein sitä, että voiko armon-alaisuutta käyttää väärin. Mielestäni ei voi.
Kun Johannes kirjoittaa, että "synti on laittomuus", niin syntiin suostuminen merkitsee paluuta lain alaisuuteen. Ei se heti merkitse armon ulkopuolelle joutumista, mutta jatkuessaan ihminen saattaa menettää sen uskon, millä armo on omistettavissa. Ja juuri siihen sielunvihollinen rakentaa taktiikkansa. Ensin se vakuuttaa, ettei nyt noin pieni asia voi armosta pois viedä. Mutta sitten kun syntiä on sen mielestä riittävästi, niin se muuttaa taktiikkaansa ja sanoo, ettei armo sinulle enää kuulu. Siksi synnillä leikitteleminen on äärimmäisen vakavaa.
Mutta tässä on tarkoitus keskustella kristillisistä tavoista. Onkohan tullut jo esille se, että tapakristillisyys riittää monelle itseään kristittynä pitävälle?
-
Olen pohtinut usein sitä, että voiko armon-alaisuutta käyttää väärin. Mielestäni ei voi.
Kun Johannes kirjoittaa, että "synti on laittomuus", niin syntiin suostuminen merkitsee paluuta lain alaisuuteen. Ei se heti merkitse armon ulkopuolelle joutumista, mutta jatkuessaan ihminen saattaa menettää sen uskon, millä armo on omistettavissa. Ja juuri siihen sielunvihollinen rakentaa taktiikkansa. Ensin se vakuuttaa, ettei nyt noin pieni asia voi armosta pois viedä. Mutta sitten kun syntiä on sen mielestä riittävästi, niin se muuttaa taktiikkaansa ja sanoo, ettei armo sinulle enää kuulu. Siksi synnillä leikitteleminen on äärimmäisen vakavaa.
Mutta tässä on tarkoitus keskustella kristillisistä tavoista. Onkohan tullut jo esille se, että tapakristillisyys riittää monelle itseään kristittynä pitävälle?
Vaikka tässä onkin tarkoitus keskustella kristilliistä tavoista, niin olipa kertakaikkisen hieno kirjoitus armosta ja synnistä!
Noin se mielestäni menee. Armoa ei ole koskaan liikaa tai armoa ei venytetä liikaa. Ei todellinen armo ole ihmisen venytettävissä. Armo kasvattaa ja armosta poikkeaminen ei kasvata. Armo ei ahdista eikä purista. Armossa on ihmisen hyvä olla. Se on ihmisen paikka ennen taivasta.
-
Niin, ja kun ihminen löytää armon, sitä kautta kiitollisena vapautuu lainalaisesta suorittamisesta. Tuo kiitollisus laittaa ihmisen palvelemaan muita.
Ei pakosta, vaan rakkaudesta. Rakkaus "pakottaa", ja näin usko on elävää, ei toimeetonta.
Ja se ei edes aina huomaa tekevänsä Herran ennnaltavalmistamia tekoja. Elävä usko ei myöskään kerskaa teoistaan, sillä hän kokee tekevänsä vain vähän siitä kiitollisuudesta josta haluaisi antaa enemmän.
-
Niin, ja kun ihminen löytää armon, sitä kautta kiitollisena vapautuu lainalaisesta suorittamisesta. Tuo kiitollisus laittaa ihmisen palvelemaan muita.
Ei pakosta, vaan rakkaudesta. Rakkaus "pakottaa", ja näin usko on elävää, ei toimeetonta.
Ja se ei edes aina huomaa tekevänsä Herran ennnaltavalmistamia tekoja. Elävä usko ei myöskään kerskaa teoistaan, sillä hän kokee tekevänsä vain vähän siitä kiitollisuudesta josta haluaisi antaa enemmän.
Toinen juttu on se, että meistä ei tehdä toistemme kopioita, vaan että meillä on erilaisia lahjoja ja kykyjä ja siten myös erilaisia tehtäviä. Usko Kristukseen vapauttaa kaikesta uskonnon harjoittamisesta, näin uskova vapautuu olemaan oma itsensä myös kristittynä eikä hänellä ole tarvetta peilata itseään muihin. Tämä kaikki tuo tietenkin mukanaan itse kullekin myös erilaisia tapoja, mutta ne ovat seurausta sisäisestä elämästä, eivät sen sisäisen elämän edellytys.
Jeesus tuli tuomaan Elämän ja Yltäkylläisyyden, mikä ei tarkoita sitä, että uskova olisi rikas siinä mielessä, mitä tämä maailma rikkaudella ymmärtää. Uskovan rikkaus on Kristus ja salattu elämä Hänessä. Kun Kristus saa olla sydämen halajamisen keskipiste, niin uskova voi elää rikasta elämää myös ulkonaisen puutteenkin keskellä. Uskosta osattoman on mahdotonta ymmärtää tätä, koska se on siltä salattu. Jos se tämän ymmärtäisi, kaikki maailman tiedotusvälineet toitottaisivat tätä sanomaa yli kaiken muun aamusta iltaan ja suurin otsikoin.
-
Näin on Paulus !
Harva kuitenkaan tyytyy Kristuksen tuntemiseen. Keskustelin juuri yhden "ennalleasettamis judaistin" kanssa.
Juutalaisten tapojen, sääntöjen ja lain noudattimista hän perusteli niiden olevan ihmisen käyttöohjeita Jumalalta.
Tai sitten uskonnollisten tapojen nnoudattamista oman ylpeyden pönkittämiseksi. Jeesus on kyllä puheissa, mutta tavat ja säännöt ottavat tärkeimmän paikan.
Meillä on huomenna lauantaina Kristus päivä Turussa. Puolelta päivin aloitetaan.
Saa huokailla sen puolesta , jos hyvältä tuntuu. Kiitos !
-
Harva kuitenkaan tyytyy Kristuksen tuntemiseen.
Näin on, vaikka sanotaankin:
"...pääsisivät tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä. "
-
Armo ei ahdista eikä purista. Armossa on ihmisen hyvä olla. Se on ihmisen paikka ennen taivasta.
Siguainesta:
Armo on ihmisen paikka ennen taivasta!
-
Mua ärsyttää monenlaiset jutut.
https://www.youtube.com/watch?v=w9vNMuE_p_4
Tuolla 'sanottavaa' - kanavalla on joku aika kattavasti kertunut niistä.
:D Minua ärsyttää ihan satasella sellainen kaikkien asioiden hengellistäminen. Siis sellainen, että kaikki, mitä ympärillä näkyy ja kuuluu, on Jumalan puhetta, eikä voi siis mitään esinettä tai asiaa olla niin, että se olisi vain yksinkertaisesti se esine tai asia. Siis kahvikuppi pöydällä ei milloinkaan ole vain kanhvikuppi pöydällä, vaan se kahvikuppi aina puhuu jotain ja kaikki esineet ja asiat puhuu jotain. Muistan joskus rippikouluikäisenä oltiin siskon kanssa törmätty jossain tähän ilmiöön ja kehitettiin siitä ärsytyksestä sitten sellainen leikki, että toinen sanoi jonkun sanan, mikä mieleen juolahti, ja toinen keksi siihen sitten jonkun hengellisen merkityksen. Siis esim. siskoni sanoi sanan "pingviini" ja minä vastasin siihen, että se puhuu minulle siitä, kuinka ihminen on yhtaikaa syntinen ja vanhurskas jne. Siitä sai ihan mukavan session, mutta en siis tajua, kuinka joku jaksaa elää tuolla tavalla. Ehkä tämä on jonkinlista perinnöllistä allergiaa, koska esim. äitini on myös kertonut, että hänellä oli nuoruudessaan joku tuttava, jolla oli tuollainen tyyli, ja äiti sanoi, että hänen oli pakko ottaa etäisyyttä tuohon ihmiseen, kun hänestä tuntui, että hän tulee hulluksi, jos joutuu niitä juttuja vielä kuuntelemaan.