Ajattelen niin, että ei niitä tekoja tarvitse pelätä. Siis niitä omavanhurskaitakaan. Mutta on hyvä tiedostaa oma tilansa. Ja puhun edelleen omasta puolestani. Ihminen tuppaa jättämään sen peukalonjälkensä hyviinkin asioihin. Se ei tarkoita, että pitäisi olla niitä tekemättä. Mulla rättejä ne lopulta ovat. Haisevia rätei ja lumpui.
Ihan oikeita rakkauden tekojakin on. Jumala voi antaa yliluonnollisen rakkauden joihinkin hetkiin. Sellaisen mitä ei itsestä löydy. Mutta oma kokemus jälleen on se, että jollain tavalla pilaan sen, jos sanon sen ääneen. Enää se ei olekaan puhdasta, vaan kovinkin ihmisen tuoksuista. Silti sanoin sen taas ääneen.
Näin on. Juuri tuo oman tilansa tiedostaminen ja näkeminen suunnilleenkaan oikeassa valossa on tavoiteltavaa. Johanneksen kehoitus "totuudessa" vaeltamiseen sisältää sanana myös "todellisuudessa" vaeltamisen.
Jos omia hedelmiä (jos niitä edes mistään löytää!) alkaisi tuijottelemaan, alkaa välitön pilaantuminen. Ja kuvitellut 'hedelmät' ovat pilalla joka tapauksessa, tai nehän ei hedelmiä edes ole. Muoviomenat voi näyttää kauniilta, mutta eivät ravitse.
Ja jos pitäisi varmistua tekojensa vaikuttimien ehdottomasta puhtaudesta ennen kuin uskaltaisi mitään tehdä, niin - mitä ylipäätään rohkenisi edes yrittää? Elämme täällä langenneessa maailmassa langenneen luontomme vajavaisuuksien kanssa. Ei kannata olla itselleenkään liian armoton - eikä varsinkaan toisille.
