Kirjoittaja Aihe: Usko ja uskonnollisuus  (Luettu 13003 kertaa)

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 361
Vs: Usko ja uskonnollisuus
« Vastaus #150 : 03.11.20 - klo:19:06 »
Olin tämän vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä jonkin aikaa mukana tunnekeskeisessä uskonnollisuudessa, joka liittyi karismaattiseen liikkeeseen. Siinä uskossa ei ollut mielestäni kyse pohjimmiltaan suuntautumisesta uskon älylliseen puoleen, vaan kokemuksista, joiden ajatuksellisilla sisällöillä ei ollut merkitystä, koska se ajatuksellinen sisältö ei ollut olennaista, vaan vain itse emotionaalisesti miellyttävä kokemus tai hurmos, johon sen koettuaan monet addiktoituivat nopeasti.

Kun emotionaalinen tunnekokemus voi syntyä yhtä hyvin rummutuksesta ja siihen keskittymisestä kuin mongerruksesta "Oollalambrakashedranjeere!", on mielestäni selvää, että uskonkokemuksen "älyllinen" sisältö tai sanat ovat aika samantekeviä ja itse addiktoiva irrationaalinen kokemus se olennainen juttu.

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 361
Vs: Usko ja uskonnollisuus
« Vastaus #151 : 03.11.20 - klo:20:02 »
Olin tämän vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä jonkin aikaa mukana tunnekeskeisessä uskonnollisuudessa, joka liittyi karismaattiseen liikkeeseen. Siinä uskossa ei ollut mielestäni kyse pohjimmiltaan suuntautumisesta uskon älylliseen puoleen, vaan kokemuksista, joiden ajatuksellisilla sisällöillä ei ollut merkitystä, koska se ajatuksellinen sisältö ei ollut olennaista, vaan vain itse emotionaalisesti miellyttävä kokemus tai hurmos, johon sen koettuaan monet addiktoituivat nopeasti.

Kun emotionaalinen tunnekokemus voi syntyä yhtä hyvin rummutuksesta ja siihen keskittymisestä kuin mongerruksesta "Oollalambrakashedranjeere!", on mielestäni selvää, että uskonkokemuksen "älyllinen" sisältö tai sanat ovat aika samantekeviä ja itse addiktoiva irrationaalinen kokemus se olennainen juttu.

Osallistuin esim. Töölön helluntaiseurakunnan tiloissa järjestettyyn tilaisuuteen, jossa oli vierailemassa afrikkalainen pastori Michael Howard, joka veti vanhan elokuvateatterin salin täyteen. Töölössä hän pyysi rumpalia toimimaan alla kuvatulla tavalla.

Lainaus
"Olen johtanut erilaisia ylistys- ja palvontaseminaareja, joissa olen esimerkiksi pyytänyt rumpalia lyömään rumpujaan erittäin radikaalilla tavalla. Pyhän Hengen voitelu tuli niin väkevänä, että olen monta kertaa rohkaissut koko seurakuntaa kokoontumaan korokkeen ympärille tekemättä mitään muuta kuin että antavat rummunlyöntien hoitaa heidän sieluaan ja henkeään."

(Michael Howard: Ylistä ja palvo)

Kun Rodney Howard-Browne järjesti kokouksia Hesassa vuonna 2004, osallistuin niihin lähes jokaisena päivänä. Suhtauduin kokouksissa kävijänä kriittisesti niihin. Rodneylla niin kuin monilla muilla karismaattisilla puhujilla on ollut tapana kokouksien aikana toistaa useita kertoja samoja sanoja peräkkäin, esim.: "Thank you Lord Jesus!, Thank you Lord Jesus!" Saarikalle toisti ainakin yhdessä kokouksessa todella monta kertaa sanoja "Amen" ja "Halleluja." Tämä samojen sanojen toisto on varmaan monille teille tuttua, jos tai kun olette seuranneet joitain karismaattisuskonnollisia tapahtumia.

Uskonnollisuus, jossa toistetaan samoja sanoja, rituaaleja ja musiikkia, aiheuttaen niiden avulla ekstaattisia kokemuksia, on yleismaailmallinen eikä missään nimessä kristillisen karismaattisuuden piiriin rajoittuva ilmiö. Maallisten musiikkikonserttien faneissa aiheuttamat haltioitumisen kokemukset ovat pohjaltaan mielestäni samalla tavalla selitettävissä olevia kuin uskonnolliset kokemukset, jotka syntyvät yhteisöllisen ilmapiirin, musiikin ja sanojen toistamisen välityksellä.
« Viimeksi muokattu: 03.11.20 - klo:20:12 kirjoittanut crystalvoice »

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 361
Vs: Usko ja uskonnollisuus
« Vastaus #152 : 12.11.20 - klo:15:34 »
“Mitä uskonnollisempi ihmisestä tulee, sitä kauemmaksi Jumalasta
hän kasvaa. Lisääntyvän omistautumisen myötä tulee
lisääntyvä tyhjyyden tunne. Kaikkien sääntöjen pitäminen ei tyydytä
sisäistä nälkää; ja niin omistautumista seuraa uusi omistautuminen,
johon liittyy aina toive siitä, että tämä on se viimeinen
uhri, joka miellyttää Jumalaa ja tuo sydämelle tyydytyksen.
Uskonto muuttaa käyttäytymistä, mutta ei sydäntä ‘haluamisen
lähdettä’. Seuraamalla kaikkia sääntöjä uskova välttää sitä
mikä on kiellettyä, mutta hänen sydämensä haluaa sitä edelleen.
Itseasiassa sydän haluaa sitä enemmän nyt, kuin silloin,
kun se ei vielä ollut kiellettyä. Vilpitön henkilö alkaa inhota
kyvyttömyyttään totella ja alkaa tehdä lupauksia Jumalalle.
Uskovan ainoa todellinen vihollinen on orjan mielenlaatu,
joka jatkuvasti ponnistelee saavuttaakseen Jumalan suosion.
Jos henkilö etsii Jumalan hyväksymistä jonkin sellaisen perusteella,
minkä mukaan hän on elämänsä järjestänyt, hän ilmaisee,
että Kristuksen kuolema oli tarpeeton.”


Malcolm Smith, Se on täytetty

Liittyen Malcolm Smithin tekstin kohtaan, jossa hän sanoo, että "uskovan ainoa todellinen vihollinen on orjan mielenlaatu". Ei tarvitse käsitellä asiaa siltä kantilta, miten Smith sanan "orjan mielenlaatu" kaikissa suhteissa ymmärtää, vaikka hänen tekstinsä kohtaan viittaankin. Yllä näkyvässä Smithin tekstikohdassa "orjan mielenlaatu" merkitsee lakihenkistä toimintaa, jolla yritetään saavuttaa Jumalan suosio ja jopa oma lopullinen pelastus.

Miten sanojen kuuliaisuus ja alamaisuus merkitykset eroavat orjan mielen laadusta? Joku orja on voinut olla sydämestään kuuliainen tai alamainen isännälleen. Siksi jonkun tietynlaisen orjan isäntäänsä suuntaama mielenlaatu on verrattavissa kristilliseen kuuliaisuuteen (esim. Room. 1:.5, Room. 6:17; Ef. 6:6; Kol. 3:23).

Moni kristitty on sitä mieltä, että uskovakin on luonnostaan Jumalan vihamies lihansa puolesta, ja joskus kokemuksellisestikin, niin että kristitty kokonaisvaltaisesti kokee vihaavansa Jumalaa. Viittaan esim. Urho Rafael Muroman sanoihin:

Lainaus
"Hän vei minut sellaisiin ahdistuksiin, että viha kuohui sisimmässäni ja kuohui erikoisesti Herraa kohtaan. Voi, miten kauheasti minä vihasinkaan Herraa! Vielä nytkin nuo muistot ihan hirvittävät. Niissä ahdistuksissa opin tuntemaan, mikä minä todellisuudessa olen. Sain fyysisesti elää todeksi Paavalin sanat: 'Lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa vastaan' (Room 8:7). Niin se on. 'Vanha ihminen', 'liha', se on täynnä vihaa Jumalaa vastaan, vaikka ei sitä aina huomaa. Se on uskovissakin pelkkää vihaa Jumalaa vastaan. Sillä ei 'vanha luonto' uudestisyntymisessä muutu. Se pysyy ja jää ihan samanlaiseksi, ja siksipä liha aina taisteleekin henkeä vastaan, ja sen teot, jos ne vain pääsevät ilmenemään, ovat uskovaisissakin ihan hirvittävät (Gal 5:19-21). Ja toisinaan ne pääsevät."

Muroma viittaa Roomalaiskirjeen kohtaan 8:7. Nimenomaan sen kohdan ja oman kokemuksen pohjalta on ilmeisesti väitetty, ettei kristitty ole parempi kuin muut. (Vrt. Room. 3:9: "Olemmeko me parempia? Emme suinkaan.") Minkä valossa? Lain täydellisyysvaatimuksen valossa mitä ilmeisimmin (Gal. 3:10 ja Jaak. 2:10).

Moni kristitty on sanonut, ettei kristitty "lihansa" puolesta ole kuuliainen Jumalan laille tai tahdolle, eli että kristitty on siinä mielessä kapinallinen, ei sydämestään kuuliainen ja alamainen Isälleen. Tämä ei kuitenkaan voi olla koko totuus, sillä Paavali sanoo, että hän sisällisen ihmisensä puolesta ilolla yhtyy Jumalan lakiin (Room. 7:22). Mitä ilmeisimmin "ilolla Jumalan lakiin yhtyminen" on todellisuutta vain silloin, kun ei ole suurempia ahdistuksia ja vastoinkäymisiä? Jos näin (Muroman kokemus vaikuttaisi vahvistavan asian), silloin "ilolla Jumalan lakiin yhtyminen" on hyvin ehdollista, enemmän tai vähemmän riippuvaista "iloitsemishetken" elämäntilanteesta ja fiiliksistä. Jos todella näin, niin silloin "ilolla Jumalan lakiin yhtyminen" on nähdäkseni aika teennäistä ja epätodellista.

Tästä samasta aiheesta voin jatkaa myöhemmin.

Poissa sandia

  • Moderaattori
  • Viestejä: 3433
Vs: Usko ja uskonnollisuus
« Vastaus #153 : 12.11.20 - klo:16:43 »
“Mitä uskonnollisempi ihmisestä tulee, sitä kauemmaksi Jumalasta
hän kasvaa. Lisääntyvän omistautumisen myötä tulee
lisääntyvä tyhjyyden tunne. Kaikkien sääntöjen pitäminen ei tyydytä
sisäistä nälkää; ja niin omistautumista seuraa uusi omistautuminen,
johon liittyy aina toive siitä, että tämä on se viimeinen
uhri, joka miellyttää Jumalaa ja tuo sydämelle tyydytyksen.
Uskonto muuttaa käyttäytymistä, mutta ei sydäntä ‘haluamisen
lähdettä’. Seuraamalla kaikkia sääntöjä uskova välttää sitä
mikä on kiellettyä, mutta hänen sydämensä haluaa sitä edelleen.
Itseasiassa sydän haluaa sitä enemmän nyt, kuin silloin,
kun se ei vielä ollut kiellettyä. Vilpitön henkilö alkaa inhota
kyvyttömyyttään totella ja alkaa tehdä lupauksia Jumalalle.
Uskovan ainoa todellinen vihollinen on orjan mielenlaatu,
joka jatkuvasti ponnistelee saavuttaakseen Jumalan suosion.
Jos henkilö etsii Jumalan hyväksymistä jonkin sellaisen perusteella,
minkä mukaan hän on elämänsä järjestänyt, hän ilmaisee,
että Kristuksen kuolema oli tarpeeton.”


Malcolm Smith, Se on täytetty

Liittyen Malcolm Smithin tekstin kohtaan, jossa hän sanoo, että "uskovan ainoa todellinen vihollinen on orjan mielenlaatu". Ei tarvitse käsitellä asiaa siltä kantilta, miten Smith sanan "orjan mielenlaatu" kaikissa suhteissa ymmärtää, vaikka hänen tekstinsä kohtaan viittaankin. Yllä näkyvässä Smithin tekstikohdassa "orjan mielenlaatu" merkitsee lakihenkistä toimintaa, jolla yritetään saavuttaa Jumalan suosio ja jopa oma lopullinen pelastus.

Miten sanojen kuuliaisuus ja alamaisuus merkitykset eroavat orjan mielen laadusta? Joku orja on voinut olla sydämestään kuuliainen tai alamainen isännälleen. Siksi jonkun tietynlaisen orjan isäntäänsä suuntaama mielenlaatu on verrattavissa kristilliseen kuuliaisuuteen (esim. Room. 1:.5, Room. 6:17; Ef. 6:6; Kol. 3:23).

Moni kristitty on sitä mieltä, että uskovakin on luonnostaan Jumalan vihamies lihansa puolesta, ja joskus kokemuksellisestikin, niin että kristitty kokonaisvaltaisesti kokee vihaavansa Jumalaa. Viittaan esim. Urho Rafael Muroman sanoihin:

Lainaus
"Hän vei minut sellaisiin ahdistuksiin, että viha kuohui sisimmässäni ja kuohui erikoisesti Herraa kohtaan. Voi, miten kauheasti minä vihasinkaan Herraa! Vielä nytkin nuo muistot ihan hirvittävät. Niissä ahdistuksissa opin tuntemaan, mikä minä todellisuudessa olen. Sain fyysisesti elää todeksi Paavalin sanat: 'Lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa vastaan' (Room 8:7). Niin se on. 'Vanha ihminen', 'liha', se on täynnä vihaa Jumalaa vastaan, vaikka ei sitä aina huomaa. Se on uskovissakin pelkkää vihaa Jumalaa vastaan. Sillä ei 'vanha luonto' uudestisyntymisessä muutu. Se pysyy ja jää ihan samanlaiseksi, ja siksipä liha aina taisteleekin henkeä vastaan, ja sen teot, jos ne vain pääsevät ilmenemään, ovat uskovaisissakin ihan hirvittävät (Gal 5:19-21). Ja toisinaan ne pääsevät."

Muroma viittaa Roomalaiskirjeen kohtaan 8:7. Nimenomaan sen kohdan ja oman kokemuksen pohjalta on ilmeisesti väitetty, ettei kristitty ole parempi kuin muut. (Vrt. Room. 3:9: "Olemmeko me parempia? Emme suinkaan.") Minkä valossa? Lain täydellisyysvaatimuksen valossa mitä ilmeisimmin (Gal. 3:10 ja Jaak. 2:10).

Moni kristitty on sanonut, ettei kristitty "lihansa" puolesta ole kuuliainen Jumalan laille tai tahdolle, eli että kristitty on siinä mielessä kapinallinen, ei sydämestään kuuliainen ja alamainen Isälleen. Tämä ei kuitenkaan voi olla koko totuus, sillä Paavali sanoo, että hän sisällisen ihmisensä puolesta ilolla yhtyy Jumalan lakiin (Room. 7:22). Mitä ilmeisimmin "ilolla Jumalan lakiin yhtyminen" on todellisuutta vain silloin, kun ei ole suurempia ahdistuksia ja vastoinkäymisiä? Jos näin (Muroman kokemus vaikuttaisi vahvistavan asian), silloin "ilolla Jumalan lakiin yhtyminen" on hyvin ehdollista, enemmän tai vähemmän riippuvaista "iloitsemishetken" elämäntilanteesta ja fiiliksistä. Jos todella näin, niin silloin "ilolla Jumalan lakiin yhtyminen" on nähdäkseni aika teennäistä ja epätodellista.

Tästä samasta aiheesta voin jatkaa myöhemmin.

Kyselit että onko alamaisuus orjan mielen laatua. Tai miten ne eroavat.
Tässä voi ottaa Jeesuksen Kristuksen esimerkiksi. Hän ALISTUI Isälle. Eli Raamatun kannalta alistuminen ei näyttäisi olevan negatiivinen asia, kun taas orjuuteen aina liittyy se että on jotenkin ulkopuolelta määritelty.

Ihminen on kapinassa Jumalaa vastaan, eli tahtoo jopa määritellä olevaisuuden itse jättämällä Jumalan pois siitä määritelmästä. Jos Jumala on luonut kaiken, ihmisen mukaanlukien ja ihmisen siis  inhimillisina rajoituksineen, niin halu määritellä itsensä tämän todellisuuden ulkopuolella näyttänee epäloogiselta. Ja jos vapaus orjuudesta määritellään siten, että jätetään totuus pois kuvioista, päädytään johonkin mikä ajan mittaan ei tule toimimaan optimaalisesti.


Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 361
Vs: Usko ja uskonnollisuus
« Vastaus #154 : 12.11.20 - klo:16:44 »
Jatkoa edelliseen omaan viestiini (en siis kommentoi juuri tullutta vastausta edelliseen viestiini). Nähdäkseni kuuliaisuus auttamattomasti ja ehdottomasti kuuluu kristilliseen uskoon. Jos kuuliaisuus tai tietynlainen orjanmielisyys ei kuuluisi kristinuskoon tai kristityn uskomiseen millään lailla, silloin kristitty nähdäkseni ei pitäisi Raamattua auktoriteettinaan (= yksi tietynlaisen alamaisuuden ilmaus). Silloin hän ei myöskään uskoisi siihen, mitä esim. Paavali tai joku toinen kristillinen opettaja sanoo (= yksi tietynlaisen alamaisuuden ilmaus), eikä hän myöskään olisi koskaan tottelevainen yhdellekään kristilliselle paimenelle (esim. katolilaisena) tai noudattaisi koskaan kristillisiä tapoja tai juhlia niin kuin niitä on neuvottu noudattamaan. Toisin sanoen on nähdäkseni mahdotonta olla olematta tietyssä mielessä orja, jos on kristitty. Jossain toisessa merkityksessä kristitty ei varmastikaan ole orja. Ihmisryhmien elo on ollut vuosituhansia hierarkioiden kannattamaa. Useimmat nauttivat siitä, että saavat olla alamaisia (ei tietenkään kaikissa merkityksissä). Kuuliaisuus tai alamaisuus sinänsä ei ole vierasta ihmisluonnolle.

Varmasti on niin, että moni kristitty ajattele, ettei hänen tarvitse orjallisesti tai pikkutarkasti noudattaa joitain ulkonaisia menoja. Mutta hän luultavasti perustelee sen näkemyksensä jollain raamatunkohdalla tai kristillisen auktoriteetin sanoilla, näin osoittaen jälleen "alamaisuutensa" tai kuuliaisuutensa Isälleen.

Poissa sandia

  • Moderaattori
  • Viestejä: 3433
Vs: Usko ja uskonnollisuus
« Vastaus #155 : 12.11.20 - klo:16:51 »
Ehdottomasti. Nöyrtyminen Jumalan edessä, hänen valtiutensa tunnustaminen, ja oman olemassaolon Hänestä riippumisen tunnustaminen on keskeinen kristinuskossa.

Psalmissa 2 on hyvä kuvaus ihmisen absoluuttisen vapauden tavoittelemisesta.

Miksi kuninkaat nousevat kapinaan,
hallitsijat liittoutuvat keskenään
Herraa ja hänen voideltuaan vastaan?
3 "Me heitämme pois ikeemme, katkomme orjuuden kahleet!
"

Se on kuin x ja y koordinaatiston yksi kohta, mikä siis vain ja ainoastaan tulee ymmärrettäväksi ollessaan omalla paikallaan, haluaa hypätä koordinaatisto ulos ja määritellä itse itsensä. A dot? :P

Naivi mielikuva,mutta tuli vaan mieleen. ;D
« Viimeksi muokattu: 12.11.20 - klo:17:29 kirjoittanut sandia »

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 361
Vs: Usko ja uskonnollisuus
« Vastaus #156 : 12.11.20 - klo:18:29 »
Uskonnollisuus lienee lainalaisuuden tutkapari. Jollain tavalla ne kulkevat käsi kädessä.
Molempiin ihmisellä on luontainen taipumus.

Salaillessani keskusteluja piti pysähtyä tähän. Siinä sanottu paljastaa meissä kaikissa piilevän uskonnollisuuden. Ihminen luottaa erilaisiin toimintoihin, joita suorittaen saa Jumala lepytettyä suotuisammaksi itselle, näin alitajuisesti kuvitellaan. Näitä lepyttelyjä on laidasta laitaan hartaasta veisailusta ylistyskarkeloihin. On vähän omaakin kokemusta hartailusta.

Liittyen kirjoituksesi kohtaan "ihminen luottaa erilaisiin toimintoihin". Millä tavalla kristillinen uskominen eroaa mielestäsi niistä toiminnoista, joihin luottaessa ollaan mielestäsi uskonnollisuuden piirissä tai kristinuskon ulkopuolella? Uskomisessa tapahtuu jotain, se ei ole puhdasta ei-mihinkään-suuntautuneisuutta tai täydellistä tapahtumattomuutta, jossa ei olisi minkäänlaista henkistä käsittämistä tai "toimintaa" tai johonkin suuntautuneisuutta. Kun uskossa luotetaan johonkin, se ei ole itsessään ulkoista vaan sisäistä "toimintaa", jolla on jokin kohden tai siitä itsestään erotettavissa oleva sisältö.

Jos usko tai luottamus kohdistuu esim. sanoihin siitä, että Jumala lukee ihmisen uskon siihen, että Jumala vanhurskauttaa uskovan jumalattomana, vanhurskaudeksi (Room. 4:5), ja uskova uskoo tai luottaa henkilökohtaisesti Jumalaan, joka uskon kautta vanhurskauttaa jumalattoman, silloin siinä uskon "toiminnassa" itsessään on jo nähdäkseni päämäärä, josta ei voi tai tarvitse päästä ajallisuudessa enää pidemmälle, koska täydellinen anteeksiantamus, Jumalan tietynlainen hyväksyntä tai pelastus on jo siinä uskossa.

Kun lakihenkinen uskovainen suorittaa tekoja, niihin perustuva "varmuus" on epäilyksenalaista tai epävarmaa tai aina sellaista, että "varmuutta" pitää täydentää, tai todellinen varmuus on saavutettavissa joskus tulevaisuudessa. Lainaamasi Smithin kirjoituksen kohta viittaisi siihen: "Kaikkien sääntöjen pitäminen ei tyydytä sisäistä nälkää; ja niin omistautumista seuraa uusi omistautuminen, johon liittyy aina toive siitä, että tämä on se viimeinen uhri, joka miellyttää Jumalaa ja tuo sydämelle tyydytyksen."

Millä tavalla kristillisestä uskomisesta seuraava toiminta eroaa sellaisesta uskonnollisesta toiminnasta, joka on ulkoisesti samanlaista, mutta siitä kristillisen uskomisen näkökulmasta puuttuu aito kristillinen usko? Ovatko kaikki muut uskonnolliset ihmiset ahdistuneita tai tyytymättömiä tai täynnä tyhjyyden tunnetta, kun tekevät ulkonaisesti samoja asioita kuin uudestisyntyneet? Lainaamasi Smith näyttäisi ajattelevan niin: "Lisääntyvän omistautumisen myötä tulee lisääntyvä tyhjyyden tunne." Smith tuskin on kuitenkaan päässyt tutkimaan tarkasti kaikkien uskonnollisten ihmisten ajatuksia ja tunteita. Tyhjyyden tunne ei voi ainakaan muissa yhteyksissä olla uudestisyntymättömyyden merkki, sillä pitkästymisestä johtuvaa tyhjyyden tunnetta uskovatkin kokevat.

Poissa sandia

  • Moderaattori
  • Viestejä: 3433
Vs: Usko ja uskonnollisuus
« Vastaus #157 : 13.11.20 - klo:02:11 »
Uskonnollisuus lienee lainalaisuuden tutkapari. Jollain tavalla ne kulkevat käsi kädessä.
Molempiin ihmisellä on luontainen taipumus.

Salaillessani keskusteluja piti pysähtyä tähän. Siinä sanottu paljastaa meissä kaikissa piilevän uskonnollisuuden. Ihminen luottaa erilaisiin toimintoihin, joita suorittaen saa Jumala lepytettyä suotuisammaksi itselle, näin alitajuisesti kuvitellaan. Näitä lepyttelyjä on laidasta laitaan hartaasta veisailusta ylistyskarkeloihin. On vähän omaakin kokemusta hartailusta.

Liittyen kirjoituksesi kohtaan "ihminen luottaa erilaisiin toimintoihin". Millä tavalla kristillinen uskominen eroaa mielestäsi niistä toiminnoista, joihin luottaessa ollaan mielestäsi uskonnollisuuden piirissä tai kristinuskon ulkopuolella? Uskomisessa tapahtuu jotain, se ei ole puhdasta ei-mihinkään-suuntautuneisuutta tai täydellistä tapahtumattomuutta, jossa ei olisi minkäänlaista henkistä käsittämistä tai "toimintaa" tai johonkin suuntautuneisuutta. Kun uskossa luotetaan johonkin, se ei ole itsessään ulkoista vaan sisäistä "toimintaa", jolla on jokin kohden tai siitä itsestään erotettavissa oleva sisältö.

Jos usko tai luottamus kohdistuu esim. sanoihin siitä, että Jumala lukee ihmisen uskon siihen, että Jumala vanhurskauttaa uskovan jumalattomana, vanhurskaudeksi (Room. 4:5), ja uskova uskoo tai luottaa henkilökohtaisesti Jumalaan, joka uskon kautta vanhurskauttaa jumalattoman, silloin siinä uskon "toiminnassa" itsessään on jo nähdäkseni päämäärä, josta ei voi tai tarvitse päästä ajallisuudessa enää pidemmälle, koska täydellinen anteeksiantamus, Jumalan tietynlainen hyväksyntä tai pelastus on jo siinä uskossa.

Kun lakihenkinen uskovainen suorittaa tekoja, niihin perustuva "varmuus" on epäilyksenalaista tai epävarmaa tai aina sellaista, että "varmuutta" pitää täydentää, tai todellinen varmuus on saavutettavissa joskus tulevaisuudessa. Lainaamasi Smithin kirjoituksen kohta viittaisi siihen: "Kaikkien sääntöjen pitäminen ei tyydytä sisäistä nälkää; ja niin omistautumista seuraa uusi omistautuminen, johon liittyy aina toive siitä, että tämä on se viimeinen uhri, joka miellyttää Jumalaa ja tuo sydämelle tyydytyksen."

Millä tavalla kristillisestä uskomisesta seuraava toiminta eroaa sellaisesta uskonnollisesta toiminnasta, joka on ulkoisesti samanlaista, mutta siitä kristillisen uskomisen näkökulmasta puuttuu aito kristillinen usko? Ovatko kaikki muut uskonnolliset ihmiset ahdistuneita tai tyytymättömiä tai täynnä tyhjyyden tunnetta, kun tekevät ulkonaisesti samoja asioita kuin uudestisyntyneet? Lainaamasi Smith näyttäisi ajattelevan niin: "Lisääntyvän omistautumisen myötä tulee lisääntyvä tyhjyyden tunne." Smith tuskin on kuitenkaan päässyt tutkimaan tarkasti kaikkien uskonnollisten ihmisten ajatuksia ja tunteita. Tyhjyyden tunne ei voi ainakaan muissa yhteyksissä olla uudestisyntymättömyyden merkki, sillä pitkästymisestä johtuvaa tyhjyyden tunnetta uskovatkin kokevat.

Vastaan lihavoimaani kysymykseen, koska se näyttää ikäänkuin kattavan viestin teeman.

Johanneksen kirjeen 1. luvussa on: Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä,
13. jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.


Huomannet että tuossa on kyse interaktiosta. Uskova ei siis itsestään psyykkisellä tasolla pyri kehittämään mielentilaa mikä sitten olisi sitä oikeaa uskoa. Siinä on toinen osapuoli. Hengellinen osapuoli, eli Herra itse aktiivisesti mukana.

Poissa papi

  • Viestejä: 40
Vs: Usko ja uskonnollisuus
« Vastaus #158 : 13.11.20 - klo:22:39 »
Tässä keskustelussa kaiken kaikkiaan on sivuttu paljon sitä kuinka koemme uskomme.
Tässä tarkoitan niitä uskovia jotka todella ovat uudestisyntyneitä, eikä niitä jotka ovat esim. uskovissa piireissä kasvaneet uskonollisiin tapoihin ja kivassa porukassa jatkaneet elämäänsä.

Meitä uskoviakin ihmisiä on niin monenlaisia. Tässä esimerkkejä.

-Jutkut ovat tunnepitoisia ja heille riittää se kun saavat hyviä fiiliksiä kokouksissa ja kaatumisia rukousjonoissa.
-Toiset, niinkuin vaimoni, heille riittää vain usko, rauha ja luottamus Jumalaan, ilman ulkoisia tunnekokemuksia. Hän ei jaksa saivarrella raamatun jakeista ja kyllääntyy minun viisasteluun.
-Sitten niitä jotka tutkivat sanaa pilkulleen ja yrittävät ymmärtää joka kohdan täydellisesti etsien ristiriitoja. Minä olen sellainen, mutta olenhan asgerper.

Siksi on hyvä, että on monia kirkkokuntia ja monenlaista menoa. Oikeastaan on turhaa niitä muita arvostella. Jokainen pysyköön siinä porukassa minkä kokee itselleen sopivaksi.

Olen kiertänyt kaikkien kirkokuntien kokouksia, mutta pääosin ollut vapaiden suuntien kokouksissa. Nykyään olen vapaakirkon jäsen, koska siellä keskimäärin on ollut vähän rauhallisempaa menoa kuin hellareissa.
Itse kärsin kuunnella tunninkin ylistys musiikin pauhua ja nähdä, että porukka lähinnä nauttii vain musiikista, eikä Jumalan kohtaamisesta.
Parempi olisi ylistää Jumalaa selkeillä sanoilla niistä lukemattomista siunauksista mitä olemme saaneet ja mitä meille on luvattu tulevassa.

Minun uskoni ei elä tunteiden varassa, vaan paremminkin sen hengellisen rauhan ja hyvän omantunnon varassa jonka saa kun asiat on kunnossa Jumalan kanssa.

Minun uskoni kasvaa lähinnä sen todistuksen kautta, mitä PH antaa päivittäin puhuessaan raamatun tutkimisen kautta.
Uskoni kasvaa myös selkeiden johdatuksien kautta arjen elämässä.
Myös suuri vaikuttava tekijä on ne kymmenet yliluonnolliset suuremmat ja pienemmät ihmeet mitä olen saanut kokea rukouksien kautta. Niitä ei voi järki selittää, vaan ne jos mitkä todistavat Jumalan  yliluonnollisesta suuruudesta.

Tassä en kehuskele omaa hengellisyyttäni. Jospa tietäisitte miten kurjaa rämpimistä se on ollut. Siksipä saan jatkuvasti ihmetellä, miten Jumala jaksaa olla pitkämielinen.