Stiina, huomaan, että sinulla on erilainen lähestysmistapa uskoon siinä mielessä, että viittaat hyvin paljon eri ihmisten kirjoituksiin.
Itse luovuin siitä 1990 luvun loppupuolella.
Olin siihen mennessä Raamatun ohella tutkinut lukuisia eri kirjoja ja opetuksia vuodesta 1975, jolloin tulin uskoon.
Ensimmäinen hengellinen kirja oli Niilo Tuomenoksan (sukunimi ehkä väärin kirjoitettu?) kirja,minkä löysin Ristiinan kirjastosta. Onneksi! Se auttoi minua löytämään armon ja ohjaamaan rauhaan.
Sen jälkeen lähinnä luin Uuden Tien kustantamia opetuskirjoja uskon perusteista, kuuntelin Matti Väisäsen raamattutunteja ja oman seurakunnan opetuksia. Itse asiassa luin hyvin paljon hengellisiä kirjoja ja paljon hyvää löysin kirjastoista.
Pauluksen täällä lähiaikoina mainitsema kirja Uskosta Uskoon oli sellainen minkä kautta tulin opetetuksi Paavalin opetuksesta hyvin seikkaperäisesti. Sekin on Uuden Tien kustantama. Minulla on se täällä USAssa mukana.
Ai joo ja luin hirveän määrän vanhojen herätysliikkeiden perustajien elämänkertoja. Niitä oli kaksi opusta, muistaakseni nekin oli Uuden Tien kustantamia.
Tietty myös Kallis Hunajan Pisara oli erittäin tärkeä.
Parikymppisenä aloin lukea enemmän karismaattisia kirjoja. Koska Jumala oli antanut minulle ILMAN mitään karismaattista vaikutusta hyvin elävän kokemuksen hänen syvästä ehdottomasta rakkaudestaan minua kohtaan ja huomasin sen todella muuttavani persoonaani positiivisemmaksi, iloisemmaksi.
Muistan tajunneeni, että on hyväksyttävää olla iloinen.
Se oli järisyttävä kokemus ja koin sen ja opin sen ihan yksin tajuttuani mitä on ehdoton rakkaus.
Pari vuotta tuon jälkeen aloin lukea karismaattisia kirjoja, mitkä yllätys, yllätys, oli lähes kaikki ei-suomalaisia.
Jonkin verran pidin niistä, mutta silti niistä jäi hämmentynyt olo ja aloin pikkuhiljaa näkemään,että niiden teemana oli että kun ihminen osaa olla oikein "hengellinen" ja ylistää sun muuta, SE SAA JUMALAN TOIMIMAAN.
Sielun/henkeni ei hyväksynyt tuota, koin sen vieraaksi, enkä Pyhästä Hengestä lähtöisin olevaksi.
Ja sitten, kun Herra salli minun kohdata niin tuskallisen tilanteen, että se vei todella jalat alta minulta noin seuraavaksi 15 vuodeksi, revin kaikki karismaattiset kirjat ja pidin niitä roskana.
Sitten kun Herra nosti minut parannuksen kautta siitä pimeydestä, mihin pettymykseni Herraan oli johtanut minut, yritin taas olla avoin kristillisille kirjoille.
Ja jouduin kalvinismin pyörteisiin, kun he sanoivat että HE TIETÄVÄT MITEN MINUN PITÄÄ OIKEASTI USKOA.
Samalla tuli jotain muuta vaikutetta jostain karismaattisesta suunnasta Netmissionin keskusteluiden yms. kautta, kun oli juuri saanut netin.
Sitten tuli loppu.
Päätin, että nyt riitti ihmisten kuunteleminen.
Raamattu riittää. Yhä minulla on Kallis Hunajan Pisara, Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta, ja yksi tai kaksi muuta vanhaa pietististä norjalaista kirjaa.
Eli en lue enää ihmisten opetuksia.