Musiikki on tärkeää hengellisissä tilaisuuksissa.
Mutta yleensä unohdetaan täysin se asia, että osa seurakuntalaisista tai muista
osallistujista on laulutaidottomia.
Vaikka olisi kuinka tuttu laulu, siihen on nahdoton yhtyä, koska ei pysty
muodostamaan laulavaa ääntelyä.
Minunkin hetuloistani kuuluu vain örinää, yninää, määkäisyjä ja kurnutusta,
kun yritän laulaa.
On aivan mahdotonta esim. laulaa joku tavu möreämmin ja joku
kimeämmin, ja sitten vielä muistaa, mikä tavu mitenkin kuuluu kiekaista.
Minulla on absoluuttinen musikkikorvan puute.
Musiikki on taidemuoto, eikä sen lahjoja ole annettu kaikille.
Eiväthän kaikki osaa maalata tauluja, piirtää, tanssia balettia tai muovailla patsaita.
Kun minun käsketään laulaa, vaatimus on yhtä hurja kuin jos komennettaisiin
lentämään ilman apuvälineitä 50 metriä leveän kuilun yli.
Koen sellaisen puhujan tai laulajan täysääliöksi, joka kiljaisee yleisölle NYT KAIKKI MUKAAN.
Tuollainen laulun pakkopumppaus on kamalaa, mutta erittäin yleistä.
Minun kaltaisilleni- ja meitä on paljon- yhteislaulut ovat siis ikävystyttäviä,
mutta kuoroesitykseen ja hyvään soololauluun voi yhtyä (mielessään) ja siinä kokea
Pyhän Hengen siunausta.
On tosin joitakin hengellisiä lauluja, joiden sanat (siis sanat) ovat rukous, johon voi
yhtyä, mutta aina ei ole sellainen hetki,
että olisi tarvetta rukoilla juuri kyseisillä sanoilla.
Mutta kaikki eivät ole minä.
Enemmistön ehdoillahan maailma pyörii.