Ihmisluonto on osin myös eläimellistä: fyysinen väkivalta, väkivallan uhka, ruumiilliset ja asevoimien voimasuhteet, eläinten metsästys ja muut vastaavat ilmiöt ovat osa nykyistä luomakuntaa. Ihmiseloon kuuluu tämäkin osa: Kainin ja Abelin tapaus on huonona esimerkkinä väkivallan käytöstä, mutta Raamatussa on myös oikeutettua väkivaltaa, kuten siunattu nainen, joka iski vihollisen pään rikki. Samoin Israelin valloitussodat olivat Jumalan määräämiä; muun muassa Ilmestyskirjassa on puhtaasti hengellistä taistelua. Psalmissa mainitaan myös vihollisen lapsen pään murskaaminen hyvänä ja toivottavana tapahtumana, ainakin ajatuksissa. Kaiken kaikkiaan pumpulissa elävälle nykyihmiselle Raamatun näkökulma väkivaltaan saattaa vaikuttaa melkoisen vieraalta: sitä on verrattain paljon, eikä siihen suhtauduta aina yksiselitteisen tuomitsevasti.
Väkivalta yksilötasolla ja sotineen on ja on ollut osa elämää, historiaa, ja joskus sitä voi olla tarpeen käyttää: toisaalta Uusi testamentti tuntuu eroavan vanhasta – tai ainakin konteksti on usein erilainen (Israelin valtio vs. opetuslapset ja kirkko). Toisen posken kääntäminen, pahaan vastaaminen hyvällä, vihollisen puolesta rukoileminen ja armollisuus korostuvat uudemmissa kirjoituksissa. ”Autuaita rauhantekijät.” Jeesuksen ristiinnaulitseminen oli hyvin väkivaltainen tapahtuma ja maailmallisesta näkökannasta oikeusmurha, mutta hengellisesti olennaista (uhri syntiemme edestä; ylösnousemus).
Joka tapauksessa konfliktinratkaisukeinona väkivalta tuntuu olevan joskus välttämätön: vähintään poliisivoimat ja puolustusvoimat ovat järkeviä. Ja onhan jossakin sanottu, että valta kasvaa kiväärinpiipusta. Poliisi ja puolustusvoimat ovat kuitenkin uutta: aiemmin ihmiset hoitivat omat asiansa, eikä niitä ollut ulkoistettu muille tahoille. Emme elä Muumilaaksossa tai pyhimysten yhteisössä, jossa ovet pysyvät avoimina, eikä rikollisuutta ole. Valtioiden välisissä suhteissa väkivalta on myös aina mahdollista, eikä historia ole tässä suhteessa loppunut.
Uskonnollisuus ei myös välttämättä takaa rauhaa, vaan uskonnollisista kysymyksistä on myös saatu sotia aikaan esimerkiksi keskiajan Euroopassa. Samoin on sanottu, että islamilla on veriset rajat: uusien alueiden valloitus väkivalloin voidaan liittää myös uskontoihin ja käskyihin. Laajeneminen toistuu myös Raamatun sivuilla: Jumala käski ihmiskuntaa lisääntymään ja Abrahamin lapset myös valloittivat maan ja heistä tuli monilukuinen joukko, kuin hiekanjyvistä rannalla (Israel on jälleen nykyään monimiljoonainen kansa ja hengellisessä mielessä kristittyjä on vieläkin lukuisampi joukko).
Koska planeettamme on rajallinen, niin usein jonkin laajeneminen merkitsee toisen tappiota: konkreettisen fyysisesti tämä toteutuu vaikkapa Israelin maa-alueessa ja hengellisessä mielessä evankeliumin voitossa ja etenemisessä ihmisten sydämissä. Pyhityksen voinee osaksi nähdä Kristukselle kuuliaisuuden etenemistä ihmisen eri elämänalueilla: synti joutuu väistymään Luojan tahdon tieltä. Käytännössä taisteluja voi olla loppuun asti, on kyse sitten ahneudesta, himoista tai vihamielisyydestä, miksei väkivallastakin. Väkivalta – etenkin tarpeeton sellainen – voi varmasti olla myös synti. Tuntuu, että arvostelukyky ja konteksti on tärkeää, mutta miten sitä voi kehittää?
Tässä tulee mieleen sketsi, jossa natsien SS-miehet pohtivat: ”are we the baddies?” (”olemmeko me ne pahiksia?”) Omille haluille on helppo löytää oikeutus, vakivallan käyttö mukaan lukien. Onneksi ihmislajin taipumuksesta väkivaltaan ei kuitenkaan johdu, että väkivalta olisi useimmilla päivittäistä. Lähinnä asiaa joutunevat joskus pohtimaan poliisit, vartijat ja varusmiehet – ehkä omatunto voi joskus kolkuttaa myös jengirikollisia, moottoripyöräjengiläisiä tai muuta rikollista kansanosaa? Perheväkivaltakin on melko yleistä. Ihminen voi kuitenkin joutua monenlaisiin tilanteisiin elämänsä aikana, myös valmistautumatta. Jopa elektroniikkamyymälässä myyjät voivat joutua kohtaamaan väkivaltaista käytöstä asiakkaan taholta, kuulin juuri äskettäin.
Mikä on oikeutettua itsepuolustusta, mikä hätävarjelun liioittelua? Olenko potentiaalisesti tappava ase jo sen takia, että olen mies ja minulla on testosteronia ja (hieman) lihaksia? Biologisesti miehet ovat sotineet todennäköisesti kautta aikain, ja voittajat ovat jääneet jäljelle sukua jatkamaan: haviäjät on tapettu ja heidän naisensa ovat saaneet uudet omistajat. Olemme väkivallan perillisiä. Ei ole myöskään kaukaista verrata ihmisiä lähisukulaisiimme, ja tästä syystä jotkut ovat nimittäneet ihmisiä tappaja-apinoiksi.
Sota ja väkivalta ovat sitkeästi geeneissämme (”might makes right”), joskin hengellinen valo ja vapaa tahto voivat valaista näitä synkkiä puoliamme. Rauha ja rakkaus ovat hyväksi, mutta joskus teoista täytyy rankaista (kivittämällä, giljotiinilla tai sähkötuolilla), oikeudenmukaisuutta tulee ylläpitää ja yhteiskuntaa puolustaa – joskus voimakeinoin.
Mihin itse vetää rajan, mihin pystyy tai mitä on valmis tekemään ja missä tilanteessa? Mikä on tuomio viimeisellä tuomiolla ja onko nykyihmisen näkemys väkivaltaan liian kaukana Jumalan ajattomasta tai Raamatun kuvaaman heprealaisen kulttuurin näkemyksistä ja käytännöistä?
Henkilökohtaisesti (fyysinen) väkivaltaisuuteni rajoittuu lapsuuteen ja lähinnä pikkuveljeeni, jonka kanssa olen nujakoinut. En kuitenkaan toivottavasti pahasti tai vammoja aikaan saaden. Täytyy siis todeta, että ”oikeassa elämässä” olen elänyt varsin suojattua elämää, joskin minua on kerran lyöty ala-asteella koulun porraskäytävässä ja yläasteella olen joutunut hieman vääntämään fyysisessä kontaktissa. Mustia silmiä tai katkenneita luita ei ole siis väkivallan seurauksena ollut, enkä ole sellaisia toisille aiheuttanut. Maskuliininen miehen osa sisältää kuitenkin väkivallan harjoittajan ja puolustajan roolin ja naiset sitä todennäköisesti edelleen odottavat; no, kuntonyrkkeilyä olen harrastanut. Perheväkivallasta olen kuullut ja jengiväkivallasta tv-dokumentissa nähnyt, mutten todistanut. Väkivaltaviihteen kautta sen sijaan on varmasti tullut todistettua lukuisia fiktiivisiä tappoja ja murhia; draamaa ja dramaattisia käänteitä nämäkin. Murhasta – rikossarjojen tai elävän elämän – harva sanoo, että sen selvittäminen ei kiinnosta lainkaan.
Väkivalta on osa elämää, mutta sen konteksti määrää sen oikeudenmukaisuuden ja oikean tai väärän. Raamattu kuvaa Jumalan näkökulman ohella realistisesti ihmiselämää, ja se välillä sisältää väkivaltaa. Luomakunta on hyvin monimutkainen kokonaisuus, eikä voi yksinkertaisesti aina vain sanoa, että ”vältä väkivaltaa – tuomitse tappaminen”. Joskus on joskus, tilanteet vaihtelevat, arvostelu- ja arviointikyky määräävät. Väkivallan ammattilaisen näkökulma aiheeseen olisi varmasti toinen ja maanläheisempi, nyt tuntuu siltä että kaikki jää hieman hajalleen, kuin paloissa ympäri Israelia lähetelty sivuvaimo (Tuomarien kirja 19:29).
Rakkaus ja väkivalta ovat äkkiseltään hyvin kaukana toisistaan ja onneksi näin useimmiten onkin, mutta langennut maailma on sitä mitä on – epätäydellinen. Mietintämyssyä voi tarvita varustautumiseen, mutta harvemmin mellakkapoliisin tai sotilaan kypärää. Lopuksi haluaisin kuitenkin toivottaa rauhaa!