Joo olen ihan eri linjoilla. En voisi käsittää armoa, jos lakia ei siitä erotettuna olisi saarnattu.
Itse en tajua miten sellaisesta voi ihminen sekasopan saada aikaiseksi. Siis jos ne on erotettu toisistaan, niin silloin ne eivät lillu samassa ämpärissä.
En usko, että evankeliumia voi edes ymmärtää jos ei kuule sen pakollista vastaparia; lakia.
Tästä saattaa tulla ihan hyvä keskustelu, ainakin toivon niin. Mutta sopinee, että lähdetään tutkimaan asiaa ihan Raamatusta. Haluaisin löytää ne jakeet UT:stä, mihin tämä lain saarnaamisen kehoitus perustuu. Roomalaiskirjeen ekaluvussa sanotaan, että pakanoillakin lain teot ovat kirjoitettuina heidän sydämissään (Room. 2:14, 15). Jumalatonkin ihminen tietää, että on väärin, jos joku ottaa hänen omaansa.
Room. 3:19 sanoo, että
kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille (ei armon alaisille). Ja jae 21 sanoo, että nyt Jumalan vanhurskaus on ilmoitettu
ilman lakia. Ja vielä Room. 4:15 sanoo, että laki saa aikaan vihaa, mutta missä lakia ei ole, siellä ei ole rikkomustakaan. Jo näitä kohtia ajatellen tuntuu vähintäänkin oudolta, että lain saarnalla (=julistuksella) olisi ehdottoman tärkeä osuus evankeliumin työssä.
Luonnostaan ihminen ymmärtää pelastuksen asian siten, että elämällä oikein ja nuhteettomasti, ihminen pelastuu. Toki näin onkin, mutta se edellyttää täydellisyyttä. Tämä ei kuitenkaan ole evankeliumin tie, vaan lain tie. Evankeliumi ei sen sijaan rakenna mitään lain (=ihmisen onnistumisen) varaan, vaan siihen, että Toinen on puolestani elänyt täydellisen lain täyttämisen tien ja Hänen tekonsa luetaan hyväkseni, kun uskon tämän ilosanoman.
Jos julistamme lakia, saatamme ihmisiä lain alaisuuteen (Room. 4:15). Varsinkin uskoville tämä voi olla erittäin kohtalokasta. Teroitan edelleen sitä, että on erittäin merkityksellistä erottaa lain
julistus ja lain
opetus, muutoin tämä asia ei ehkä koskaan valkene ihmiselle, joka kamppailee oman pahuutensa kanssa.
Elämässäni oli vaihe, jolloin seurakunnassani kuulin jatkuvasti lain julistusta. Itselleni jäi kaksi mahdollisuutta selvitä tilanteesta. Pahinta olisi ollut se, että olisin jättänyt koko uskon elämän todeten: Mahdotonta! Valitsin alitajuisesti toisen tien, annoin lain paukutuksen mennä ylitseni kuin veden hanhen selästä ja vaivuin kyynisyyteen, jolloin mikään ei enää koskettanut. Vasta paljoa myöhemmin jouduin ilman lain saarnaa kohtaamaan oman pahuuteni ja sen myötä toteamaan, että ellen pelastu armosta, en pelastu lainkaan. Sydämessä luonnostaan ollut laki teki tehtävänsä, siihen ei ulkopuolisen saarnaa tarvinnut.