Puimatanner
Puimatanner => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: sandia - 22.04.25 - klo:17:19
-
Äimistyin tänä aamuna ajatusta, että missä muualla on rakkaus edes määritelty kuin Raamatussa?
Mistä muualta voi lähteä etsimään rakkautta?
Tuli mieleen jotensakin tökerö ilmaisu, että lähti etsimään rakkautta vääristä paikoista. ???
Arvelisin, että tuo on suomen kielessäkin käytetty ilmaisu ?
Mutta siis ihan oikeesti, mistä ihminen voi lähteä etsimään rakkautta? Varsinkin jos perheessä jokin muu mieliala vallitsee kuin rakkaus, sellainen ihminen jää melko paljon tyhjän päälle elämässään. Kun ei oikein edes tiedä mitä rakkaus on.
Tuli mieleen, että rakkaus ja hyvyys ovat varmaan jotenkin yhdessä. Hyvyyskin kuulostaa hyvin kauniilta ja hyvältä ominaisuudelta.
Ja Raamatussa on, että Jumala on hyvä ja Jumala on rakkaus.
Se on aika järisyttävää itse asiassa.
Paavali puhui rakkaudesta näin. 1. Kor. 13
Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,
5. ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
6. ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa;
7. kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.
8. Rakkaus ei koskaan häviä.
Eli ilmeisesti se tuon mukaan on ikäänkuin vastakohta monelle ihmisen käyttäytymistavalle. Koska siinä listataan itse asiassa vähemmän hyviä inhimillisiä reagointitapoja, joiden todetaan olevan täysin rakkauden vastaisia.
Eli tuosta voisi päätellä, että rakkaus on jotain mikä tietyllä tavalla on ihmisen yläpuolella hyvyydessä.
Se on Jumalan ominaisuus. Jos edes niin voi sanoa. Jumala ON rakkaus.
-
Rakkaus on usein ihmisten mielessä sitä kun ihminen rakastaa toidta ihmistä tai jotakin asiaa.
Se että Jumala on rakkaus on ihan eri juttu jota vähän vaikea ymmärtää täällä maan päällä ollessamme. Uskon että vasta perillä koemme sen, ihmiset jotka ovat päässeet kurkkaamaan tuonpuoleiseen kertovat kokeneensa rakkauden jota eivät pysty sanoin kuvaamaan.
Rakkaudessa ei ole mitään pahaa ja siksi siinä on hyvyys.
Ihmisen rakkaus ja hyvyys on suurinta omaa lastaan kohtaan. Rakkaus miehen ja naisen välillä on häilyvää valitettavasti.
-
Palautui mieleen, että rakkaudesta oli keskusteltu ainakin täällä elokuussa 2023 (linkki ketjuun (https://puimatanner.net/index.php?topic=949.msg62418#msg62418)).
Siellä oli tuo hyvä Jolkkosen kirjoitus (https://www.piispajarijolkkonen.fi/kirjoitukset/mita-on-rakkaus/), jossa käydään läpi erilaisia rakkauden lajeja (kiintymysrakkaus, ystävärakkaus, romanttinen rakkaus ja lähimmäisenrakkaus/agape):
Agape (charity) käännetään tavallisesti lähimmäisenrakkaudeksi. Vielä parempi käännös olisi palveleva rakkaus tai lahjarakkaus. Se ei kysy, mitä hyvää saan, vaan mitä hyvää voin lahjoittaa. Kun Uusi testamentti puhuu rakkaudesta, se käyttää sanaa agape 259 kertaa. Eros-sanaa ei käytetä kertaakaan. Painopiste on selvä.
Lewisin mukaan lahjarakkaus on alkurakkautta: Jumalassa ei ole nälkää, joka olisi tyydytettävä, vain yltäkylläisyyttä, joka haluaa antaa. Rakkaus ei ole jumala. Mutta Jumala on itsensä lahjoittava rakkaus, Rakkaus Itse.
Joskus Sandia taisi kommentoida jotain siihen suuntaan, että tuo agape/lähimmäisenrakkaus on varmasti lähinnä jumalallista rakkautta, jota harvasta ihmisestä löytyy suuressa määrin. Onhan ihminen useimmiten itsekäs - helposti miettii mitä tämä tulee itselle maksamaan. Pyhä Henki voinee vaikuttaa tekemistä ja tahtomista, jossa sitten vähän agapea voi näkyä ihmisestäkin.
Hyvyys ja laupeus lienevät myös lähellä toisiaan, samoin tuo rakkaus. Tuskin rakkaus voi olla pahaa (tai ainakaan agape-rakkaus), eikä hyvyys voi olla ei-rakastavaa? Tosin voi sanoa, että joku rakastaa pahuutta.
-
Ihminen voi kokea Jumalan rakkauden jopa hylkäämisenä kun kaikki ei elämässä mene hyvin.🥹
Mutta se rakkaus vielä valkenee kun ollaan perillä.🤩
-
Tulee tästä käytännön tasolla mieleen Star Trekistä tuttu sanonta "live long and prosper" (elä pitkään ja menesty/kukoista). Siis ettei tahtoisi esimerkiksi itselle tai muille pahaa, vaan että heillä menisi hyvin.
Vähän kuin, että toivoisi lemmikillä (kissa tai koira) menevän hyvin ja sen elävän hyvää lajityypillistä elämää. Ihmisen näköalat voivat olla laajemmat kuin eläimen. Minkälainen on hyvä ja rakkaudellinen elämänkaari ihmisellä? Syntymästä kuolemaan?
Tietysti hengellinen "hyvä" ei aina vastaa maailman "hyvyyttä", mutta onhan ihmisellä kaikenlaisia inhimillisiä ja hengellisiä tarpeita. Ruuasta monenlaiseen rakkauteen - ja ikuiseen toivoon. Pyhyys ja pyhitys on vielä erityinen hengellinen kategoria itsessään, joka sekin varmasti liittyy rakkauteen ja hyvyyteen.
-
Ajattelen hyvään elämään kuuluvan kyllä vastoinkäymisiä mutta ei niin suuria ettei niistä selviä kohtuudella.
-
Paljon ajatuksia. Itselläni oli mielessä, ehkä myös omista taustoista lähtien, että jos ihmisellä ei ole rakkautta ihmisten suunnasta, herää kysymys, onko tämä ihminen omassa elamssaaan tuomittu jäämään rakkauden ulkopuolelle.
On paljon ihmisiä jotka eivät ole lapsuudestaan asti kokeneet hyvyyttä.
Ajattelin tuota tilannetta noin eksistentiaalisesti. Kristittynä.
-
Tavallaan vastauksena yllaolevaan pohdintaani koen itse asiassa, etta Herra antoi sydamelleni: " Kun Jumala kutsuu ihmista, siina on taydellinen rakkaus"
Ihan heikottaa kun tuntuu niin hyvalta. :)
-
Onhan tosiaan Jumalan rakkaus varmasti mitä parhainta rakkautta. Ihminen jää aina vajaaksi. Vaikea tilanne, jos mitään kokemuksia ihmisten hyvyydestäkään ei olisi. Ilmeisesti rikollisilla näin voi usein olla, eli tausta on vaikea.
Luin blogikirjoitusta, jonka aihe tosin on mahdollisimman kaukana tästä otsikosta (Joona Korteniemi: Miten demonit toimivat?, https://hapatusta.net/2025/04/14/miten-demonit-toimivat/). Siinä oli hyviä kohtia tähän yhteyteen:
Jumala on kaiken hyvyyden ja olemassaolon ääretön täyteys. Hän on trinitaarisessa olemuksessaan täydellisen onnellinen, autuas: Isä ja Poika iloitsevat toisistaan äärettömästi ja Pyhä Henki on heidän välisensä rakkaussuhde. Ylitsevuotavassa hyvyydessään Jumala tahtoo ottaa meidät mukaan onneensa, siis tehdä meistä kaltaisiaan eli mahdollisimman hyviä ja siten mahdollisimman onnellisia.
Kirkkain ilmaus tästä Jumalan ylitsevuotavasta rakkaudesta on hänen inkarnaationsa eli ihmiseksi tulemisensa Jeesuksessa Kristuksessa, jonka jatke kirkko Kristuksen mystisenä ruumiina on. Enkelit ja pyhät ovat – Jumalan armosta – Jumalan ”avustajia” hänen pelastavassa toiminnassaan, ja he jakavat, välittävät ja heijastavat hänen hyvyyttään edelleen.
Pyhän Kolminaisuuden persoonien sekä enkeleiden ja pyhien ”tapa olla”, heidän olemassaolonsa logiikka, on siis itsensä antava rakkaus, jossa mitään ei pidetä itsellä ja mihinkään ei takerruta, vaan kaikki otetaan vastaan lahjana ja annetaan eteenpäin muille.
Edes vähän tuohon suuntaan etenemisessä on jo tekemistä... Itsekäs, mukavuudenhaluinen ja hankala voi olla luonne.
Tämä seuraava antaa kontrastia sille, mitä rakkaus ja hyvyys eivät ole:
Millaista demonien yhteisöllisyys on? Varmaankin jotain samanlaista kuin rikollisorganisaatioissa ja pahimmissa diktatuureissa, kuten natsi-Saksa, Stalinin Neuvostoliitto, punakhmerien Kambodzha tai Pohjois-Korea. Eli kaikki pelkäävät toisiaan, esittävät toisilleen, valehtelevat toisilleen ja yrittävät hyötyä toisistaan. Rakkautta ei ole, joten kukaan ei anna muille mitään vapaana lahjana, vaan kaikki yhteistoiminta perustuu pakkoon, väkivaltaan ja kidutukseen.
[...] Tämä huomioon ottaen vaikuttaa uskottavalta myös Paholaisen kirjeopistossa esille tuleva Lewisin ajatus, jonka mukaan demoneilla on eräänlainen ”uskonto” tai ideologia. Sen ”ydindogmi” on ajatus, jonka mukaan rakkaus eli itsensä vapaa antaminen on erehdys, koska antaessaan omastaan persoona menettää jotain. Siksi ei pidä antaa mitään muille vaan kerätä mahdollisimman paljon itselleen ja pitää siitä kaikin voimin kiinni. Ainoa oikeus on vahvemman oikeus, voima ja väkivalta ovat ainoita, mitä tarvitaan onneen ja menestykseen.
Aulis ja ystävällinen palveluhenkisyys, muiden huomioiminen ja heidän vapautensa kunnioittaminen tulevat tuosta yllä olevasta mieleen. Ei vain itse ja oma hyvä ja valta, vaan muiden hyvä.
-
Kivaa palautetta, aikomus on palata asiaan myöhemmin tänään. :)
Itsekin vielä pohdin temaa ikäänkuin ihan uudestaan, tai siis teemaa mikä tuli mieleen aloitusta tehdessäni.
En tarkoittanut että en olisi ikinä kokenut rakkautta vaikka viittasinkin "omiin taustoihin". Minulla oli onneksi hyvä äiti! :) Ja mummi ja täti.
-
En koe saaneeni lapsuudessa juurikaan rakkautta ja hyväksyntää.Taatusti on jättänyt syvät haavat sieluun.
Enkä usko että kaikki paranee täällä maan päällä.
-
Tulee mallioppiminen mieleen. Jos ei ole ollut malleja rakkaudesta tai hyvyydestä (havaintoja, jäljittelyä), niin on vaikea ymmärtää, mitä sellainen voisi olla. Hyvä käytännön elämän esimerkki toisen ihmisen kautta opittuna on arvokas.
"Kristuksen mielen" näkyminen tulee Raamatusta mieleen. En kyllä hyvin muista tai osaa selittää, mitä se on tai pitäisi olla.
-
Onhan tosiaan Jumalan rakkaus varmasti mitä parhainta rakkautta. Ihminen jää aina vajaaksi. Vaikea tilanne, jos mitään kokemuksia ihmisten hyvyydestäkään ei olisi. Ilmeisesti rikollisilla näin voi usein olla, eli tausta on vaikea.
Luin blogikirjoitusta, jonka aihe tosin on mahdollisimman kaukana tästä otsikosta (Joona Korteniemi: Miten demonit toimivat?, https://hapatusta.net/2025/04/14/miten-demonit-toimivat/). Siinä oli hyviä kohtia tähän yhteyteen:
Jumala on kaiken hyvyyden ja olemassaolon ääretön täyteys. Hän on trinitaarisessa olemuksessaan täydellisen onnellinen, autuas: Isä ja Poika iloitsevat toisistaan äärettömästi ja Pyhä Henki on heidän välisensä rakkaussuhde. Ylitsevuotavassa hyvyydessään Jumala tahtoo ottaa meidät mukaan onneensa, siis tehdä meistä kaltaisiaan eli mahdollisimman hyviä ja siten mahdollisimman onnellisia.
Kirkkain ilmaus tästä Jumalan ylitsevuotavasta rakkaudesta on hänen inkarnaationsa eli ihmiseksi tulemisensa Jeesuksessa Kristuksessa, jonka jatke kirkko Kristuksen mystisenä ruumiina on. Enkelit ja pyhät ovat – Jumalan armosta – Jumalan ”avustajia” hänen pelastavassa toiminnassaan, ja he jakavat, välittävät ja heijastavat hänen hyvyyttään edelleen.
Pyhän Kolminaisuuden persoonien sekä enkeleiden ja pyhien ”tapa olla”, heidän olemassaolonsa logiikka, on siis itsensä antava rakkaus, jossa mitään ei pidetä itsellä ja mihinkään ei takerruta, vaan kaikki otetaan vastaan lahjana ja annetaan eteenpäin muille.
Edes vähän tuohon suuntaan etenemisessä on jo tekemistä... Itsekäs, mukavuudenhaluinen ja hankala voi olla luonne.
Tämä seuraava antaa kontrastia sille, mitä rakkaus ja hyvyys eivät ole:
Millaista demonien yhteisöllisyys on? Varmaankin jotain samanlaista kuin rikollisorganisaatioissa ja pahimmissa diktatuureissa, kuten natsi-Saksa, Stalinin Neuvostoliitto, punakhmerien Kambodzha tai Pohjois-Korea. Eli kaikki pelkäävät toisiaan, esittävät toisilleen, valehtelevat toisilleen ja yrittävät hyötyä toisistaan. Rakkautta ei ole, joten kukaan ei anna muille mitään vapaana lahjana, vaan kaikki yhteistoiminta perustuu pakkoon, väkivaltaan ja kidutukseen.
[...] Tämä huomioon ottaen vaikuttaa uskottavalta myös Paholaisen kirjeopistossa esille tuleva Lewisin ajatus, jonka mukaan demoneilla on eräänlainen ”uskonto” tai ideologia. Sen ”ydindogmi” on ajatus, jonka mukaan rakkaus eli itsensä vapaa antaminen on erehdys, koska antaessaan omastaan persoona menettää jotain. Siksi ei pidä antaa mitään muille vaan kerätä mahdollisimman paljon itselleen ja pitää siitä kaikin voimin kiinni. Ainoa oikeus on vahvemman oikeus, voima ja väkivalta ovat ainoita, mitä tarvitaan onneen ja menestykseen.
Aulis ja ystävällinen palveluhenkisyys, muiden huomioiminen ja heidän vapautensa kunnioittaminen tulevat tuosta yllä olevasta mieleen. Ei vain itse ja oma hyvä ja valta, vaan muiden hyvä.
Luin artikkelia Kirjoittaja pyrkii kuvaamaan rakkauden ja hyvyyden ja myös sitten pahuuden. Tämä ajattelu pahuudesta oli hyvä oivallus ja mielestäni Raamatun perusteella se on myös juuri noin:
"Pahasta ei pidä varsinaisesti olla kiinnostunut, koska se on vain hyvän korruptiota ja rappiota, ja sillä ei siten ole mitään annettavaa.
"
Tämä on mielenkiintoinen. Kapina Jumalaa vastaan nähdään oikeutetuksi ja perustelluksi. Jumala näyttäytyy sellaisena joka haluaa rajoittaa inhimiliisyyttä ja siksi on oikein kapinoida. Tulee todella mieleen oman aikamme kulttuuri.
"Kuten Aristoteles ja häntä seuraten pyhä Tuomas Akvinolainen opettaa, pahaa itsessään on mahdotonta haluta. Niinpä järjellisinä olentoina myös demonit todennäköisesti ajattelevat, että heidän kapinansa Jumalaa vastaan on oikeutettu ja perusteltu, että heillä on jokin ”hyvä” syy sille: ehkä jotain sellaista, että kutsumalla heitä täydelliseen itsensä antamiseen Jumala rajoitti heidän vapauttaan ja yksilöllisyyttään."
-
Tulee mallioppiminen mieleen. Jos ei ole ollut malleja rakkaudesta tai hyvyydestä (havaintoja, jäljittelyä), niin on vaikea ymmärtää, mitä sellainen voisi olla. Hyvä käytännön elämän esimerkki toisen ihmisen kautta opittuna on arvokas.
"Kristuksen mielen" näkyminen tulee Raamatusta mieleen. En kyllä hyvin muista tai osaa selittää, mitä se on tai pitäisi olla.
Juu, ihminen oppii lapsuudesta asti tosi paljon havainnoimmalla.
En tiedä mitä sellainen lapsi "havainnoi" vanhempiaan, kun lapsi jätetään heitteille ja joku toinen sitten joutuu noukkimaan lapsen siitä tilanteesta ja yritetään löytää joku joka pitäisi lapsesta huolen.
Siis ajattelen huostaanottoa.
-
En koe saaneeni lapsuudessa juurikaan rakkautta ja hyväksyntää.Taatusti on jättänyt syvät haavat sieluun.
Enkä usko että kaikki paranee täällä maan päällä.
En minäkään usko, että korjaannumme tämän elämän aikana.
Mutta sitten juuri sellaisenamme Jumala kutsuu ihmistä. Eli täydellinen hyvyys voi korjata meidät "talteen", ottaa siis omakseen.
Eli kun tulee uskoon, on aina kohdannut elävän persoonan, joka on täydellinen rakkaus.
Ja se rakkaus on uskovalle joka päivä tarjolla, tai miten sen sanoisi.
Silloinkin, kun ihmisellä ei ole edes kykyä osata olla iloinen siitä. Ei se rakkaus ole mihinkään kaikonnut.
-
Ja lopulta, tämä elämä on vain kuin askel kun vertaamme sitä lopulliseen ikuisuuteen. Hyvä että saadaan laittaa kaikki turva Jumalaan sellaisina kuin olemme.
-
Joku aika sitten katsoin jotain korealaista sarjaa ja sen viimeisessä jaksossa pääosan esittäjä, poliisi, tapasi entisen työkaverin usean vuoden jälkeen. Kaveri kysyi tältä pääosan esittäjältä : "oletko okei?"
Tämä vastasi hymyillen ystävällisesti: " En. Kuinka voisin olla okei sen jälkeen mitä kävin läpi. Mutta silti elän elmääni joka päivä."
Hänestä annettiin kuva, että hän on päättänyt elää kaikesta siitä huolimatta mitä oli kohdannut.
Hänen perheensä oltiin kai tapettu jonkun rikostutkimuksen yhteydessä tai sinne päin.
Se tuntui hyvin positiiviselta omalla tavallaan.
Tuli mieleen, että Jeesuksella oli ylösnousemuksen jälkeenkin arvet ristiinnaulitsemisesta. Ei hänen tietoisuudestaan ollut hävinnyt hänen pahat kokemuksensa. Siellä ne oli muistissa. Eivät ne kokemukset ja muistonsa kokemastaan kuitenkaan hallineet hänen elämäänsä.
-
Yhtäkkiä tuli kuin selvennys miksi on niin vaikeaa uskoa että Jumala rakastaa, meitä kun oli paljon lapsia eikä enää minulle loppupään lapselle riittänyt huomiota ja rakkautta niin olen huomannut ajattelevani että kun on niin paljon ihmisiä keitä Jumala valvoo ja rakastaa, minä unohdun toisten seläntaakse.
-
Niin. Tuo mielikuva Jumalasta ei liene Raamatun mukainen. Mutta oletan, että olemme todella riippuvaisia siitä, että Jumala avaa sydäntä kokemaan ja ymmärtämään rakkautta.