Nykyaikana kuulee kirkon edustajien harvoin puhuvan syntisen uskovaisen vaikeasta vaelluksesta,
kiusauksista ja lankeemisista, Jumalan antamista koettelemuksista, uskovan nöyrtymisestä Pyhän Jumalan edessä, katumuksesta, hengellisistä erämaakausista, saastaisen minuuden puhdistumisesta Jeesuksen ristin juurella, Hänen verellään, uskossa kasvamisesta, kiusausten voittamisesta, Pyhän Hengen armolahjoista jne.
Siinä palvelutalossa, jossa asuin 1,5 vuotta ennen kuin muutin takaisin normaaliin asumiseen, kävi paikallisesta ev.lut. seurakunnasta (Mikaelin srk) kerran kuussa pappi ja kanttori pitämässä hartauden. Oli eri pappeja, ja varsinkin muutamista huokui aito Jeesuksen opetuslapseus. Mutta heitä estivät ilmeisesti kirkon ohjeistukset puhumasta suoraan synnistä ja armosta, kuolemasta, helvetistä jne.
Suurin osa kuulijoista oli vanhoja ei-uskovia ihmisiä, joten olisi ollut ajankohtaista puhua varsinkin uskonratkaisun välttämättömyydestä ennen kuolemaa, jotta välttyy iankaikkiselta kadotukselta.
Mutta puheet koskettelivat kaunista luontoa, ystävyyttä, perheitä ja muuta kivaa, jota Jumala on antanut meille kaikille.
Sitten jokin virsi ja siinä oli koko juttu.