Maailmasta erotettu

[sandia]

En osannut oikein keksiä hyvää otsikkoa, mutta luin 5. Mooses 7: 8, missä Herra sanoo israelilaisille:

.6. Sillä sinä olet Herralle, Jumalallesi, pyhitetty kansa; Herra, sinun Jumalasi, on valinnut sinut omaisuuskansakseen ennen kaikkia muita kansoja, mitä maan päällä on.
7. Ei Herra sentähden ole mielistynyt teihin ja valinnut teitä, että olisitte lukuisammat kaikkia muita kansoja, sillä tehän olette kaikkia muita kansoja vähälukuisemmat,
8. vaan sen tähden, että Herra rakasti teitä ja tahtoi pitää valan, jonka hän oli vannonut teidän isillenne; niin Herra vei teidät pois väkevällä kädellä ja vapahti sinut orjuuden pesästä, faraon, Egyptin kuninkaan, käsistä.

Tuo jotenkin puhutteli, ja muistutti, UTn kohdista kuten 1 PIetarinkirje 2:9

9. Mutta te olette "valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja", joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa;
10. te, jotka ennen "ette olleet kansa", mutta nyt olette "Jumalan kansa", jotka ennen "ette olleet armahdetut", mutta nyt "olette armahdetut".

Ja myös Jeesuksen sanat siitä, että emme ole tästä maailmasta kuten Hänkään ei ole.
Siis kun olemme uudestisyntyneet.

Tämä laulu tuli myös mieleen, mikä viittaa tuohon Pietarin kirjeen kohtaan.

https://www.youtube.com/watch?v=QhxR3_hq5mE

[Korpima]

Vähän olen välillä pohtinut joskus sitä, että miten maallinen ihminen ja uudestisyntynyt käytännössä eroavat toisistaan. On tullut luettua esim. C. S. Lewisilta sellainen näkemys, että keskimäärin kristitty on vähän - mutta vain vähän - parempi kuin ei-kristitty (tämä varmaankin jälkikristillisessä yhteiskunnassa, jossa kaikki ei ole kamalasti rempallaan).

Joskus Pekka Reinikainen taisi kommentoida, että kaikilla ihmisillä ei ole paljoa parantamisen varaa. Esimerkiksi professorin elämäntyyli saattaa jo olla niin hyvä, jossa ei ole paljon muutoksen tarvetta (verrattuna vaikka rikolliseen).

Toisaalta onhan kaikilla melkein äärettömän paljon varaa paranemiseen, mutta tämä menee jo "siivosyntisyyden" edelle. Tulee mieleen lukemastani pyhimyksen elämästä, joka oli jo todella kaukana pyhityksessä tavalliseen "normiuskovaan" verrattuna (Pyhittäjä Antonios Suuri, eka teksti: https://ort.fi/synaksario/).

[sandia]

On melko usein niinkin, että ei-uskova voi alla "hyvempi" kuin uskova.
Toisilla ihmisillä on luonnostaan positiivisempi luonne ja lähestymistapa elämään, kun taas uskova voi olla känkkäränkkä.

Jotain kautta tämä muistutti minua kokemuksestani 14-vuotiaana, kun minun piti mennä viikonloppuleirille osana päiväriparia, mitä kävin siinä pelossa, että leiririppikoulu tekisi minusta uskovan.

Olimme jonkin leiripaikan asuntolassa ja istuimme kerrossänkyjen laidalla ja joku tytöistä sanoi, että rukoillaan yhdessä.
Aika jännä sinänsä, että teini-ikäinen ehdottaa, että rukoillaan. En ole ennen hoksannut ihmetellä sitä.
Kun he rukoilivat ääneen vaivatta, minä istuin hiljaa ja kuuntelin ja jotenkin koin Jumalan rakkauden kosketuksen ja aloin itkemään ihan siitä kosketuksesta ja ymmärsin selvästi, että minulta puuttui jotain, mitä näillä tytöillä oli.

[Korpima]

On melko usein niinkin, että ei-uskova voi alla "hyvempi" kuin uskova.
Toisilla ihmisillä on luonnostaan positiivisempi luonne ja lähestymistapa elämään, kun taas uskova voi olla känkkäränkkä

Taisin muistaa väärin tuon C.S. Lewisin ajatuksen. Hänen ideansa ehkä oli, että jos otettaisiin sama ihminen ensin ei-uskovana ja sitten uskovana, muutos parempaan voisi olla keskimäärin pieni. Tosiaan jotkut/monet ei-uskovat ihmiset voivat varmasti olla keskimääräiseen kristittyynkin verrattuna todella hyveellisiä ja esikuvallisia.

Hyvä tarina edellä! Hengelliset asiat ovat kuitenkin ennen kaikkea hengellisiä. Ihmisen liha ja sielu voi olla kaikenlaista riippumatta uskosta. Pyhä Henki voi tuoda uutta elämää ja toivoa kaikenlaisiin "risukasoihin."

[sandia]

Jep. Tuli mieleen, että tuossa kertomassani tapauksessa ne muut tytöt olivat se kuninkaallinen papisto, mistä aloituksen Pietarinkirjeen kohta puhui. Ja minä selvästi koin sen siinä tilanteessa.

[Kahvipapu]

Tuon tähän keskusteluun luterilaisen ajatuksen pyhityksestä. Pyhitys on oman syntisyyden tiedostamista, tunnustamista ja anteeksisaamista Kristuksessa. Kun ihminen kasvaa pyhityksessä, hän ymmärtää oman jumalisuutensa olevan täysin toivoton häväistys Jumalan edessä, vaikka sitä miten kiillottaisi ja parantelisi. Tämä ymmärrys johtaa kuitenkin syvenevään riippuvaisuuteen Kristuksesta. Elämä näin läheisessä suhteessa Kristukseen ei voi olla vaikuttamatta myös tekoihin ja tekemättä jättämisiin, mutta ytimessä on aina Kristus.

[sandia]

Viimeinen lause Kahvipavun viestissä on mielestäni erityisen hieno. Olen oppinut sen vanhempana uskovana. Olen toki samaa mieltä koko viestistä.

[Korpima]

Niin, eipä tuo pyhitys-aihe ole minulle mitenkään selvä. Olisi mielenkiintoista kuulla ortodoksin ja luterilaisen keskustelu aiheesta. Voi olla, että sellaisia löytyykin jostain.

[sandia]

Ei taida olla oikein muusta kysymys kuin että omassa elämässään haluaa seurata Jeesusta ja lukee sanaa. Siitä se pikkuhiljaa aukeaa.

Olemme lapsia hengellisesti ja Herra armollisesti opettaa.

[Kahvipapu]

Jonkin verran olen seurannut ja käynytkin lut. - ort. -vuoropuhelua. On vähän sellainen tilanne, että toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Ortodoksi mieltää pyhityksen tapahtuvan yhteistyössä Jumalan ja Jumalan armon kanssa (synergismi), yhteydessä Kirkkoon ja sen sakramentaaliseen elämään. Tässä uskovan vaelluksessa kristitty jumalallistuu (lännessä sanoisimme kenties, että vanhurskautuu). Uskovan vaellukseen liitetään sekä teot että usko ilman vastakkainasettelua.

Luterilainenkin voi ekumeenisessa keskustelussa myöntyä uskon heräämisen jälkeiseen synergismiin, yhdistää pelastuksen myös sakramentteihin (tosin vain kahteen) ja yhdistää teot ja uskon oman vanhurskautusoppinsa läpi tulkittuna eli nähden teot pelastuksen seurauksena, jotka esiintyvät aidon raamatullisen uskon tuntomerkkinä. Näin lut. ja ort. voivat laatia ympäripyöreän yhteisjulistuksen  .

Jos palstalla on oikeita ortodokseja, saa tulla oikaisemaan!

[Janne]

Kilvoittelu taas on eri asia kuin pyhitys.

[Opo]

Kilvoittelua tämä koko maallinen vaelluksemme on. Niilo Tuomenoksan Vaellusvirressä hyvin osuvasti tämä sanottu:”Näin syntisenä Herra mun täytyy vaeltaa sun kanssas tietä taivaan perille kulkea. En paremmaks voi tulla, en pyhäks ollenkaan. Ja kuitenkin oi Herra, sun käsiis jäädä saan.”
Mitään pyhittymisen huipentumaa ei täällä syntiset pysty toisistaan toteamaan. Jokaisen  sisimpään näkee vain Jumala.

[pax]

Kyllä, kokoaikaista parannuksessa elämistä tämä tie.

[Korpima]

Jonkin verran olen seurannut ja käynytkin lut. - ort. -vuoropuhelua. On vähän sellainen tilanne, että toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä.

Tuossa viestissä oli asiallisesti käyty läpi jotain, mistä itsekin hämärästi (ehkä) tajuan jotain kirkkojen eroavaisuuksista. Mutta rehellisesti sanottuna en kyllä tajua kovin hyvin mitään kirkkoperinnettä.

Löysin tällaisen lyhyen 10-sivuisen tekstin "Martin Luther on Sanctification", ehkä lueskelen läpi (PDF, https://digitalcommons.liberty.edu/cgi/viewcontent.cgi?params=/context/towns_articles/article/1013/&path_info=MartinLutheronSanctification.pdf).

"Mitä voidaan sanoa Lutherin pyhityskäsityksestä? Vastoin Erasmuksen ja Wesleyn syytöksiä Lutherilla on positiivinen, dynaaminen käsitys pyhityksestä. Kuten hänen oppinsa vanhurskauttamisesta se on teosentrinen - koska Jumala vanhurskauttaa ihmisen, Jumala myös pyhittää ihmisen. Uskon kautta ihminen omaksuu aktiivisen Pyhän Hengen ja Jumalan sanan aktiivisen prosessin, joka puolestaan puhdistaa ihmisen, vapauttaa hänet täyttämään hyviä tekoja ja tuo mukanaan kunniaa Jumalalle. Ihmisen pyhitys ei koskaan ole kunniaksi ihmisen, ikään kuin ihminen voisi kerskata millään omalla pyhyydellään. Jopa pyhityksessä Lutherin tunnuslause tulee ensisijaiseksi: soli deo gloris [kunnia vain yksin Jumalalle?]." (Suom. DeepL.com.)

[Opo]

Raamatun rinnalla kulkevat kirjaviisaudet; eivät oikein ole mun juttu. En jaksa paneutua, joten jää kommentoimattakin.