Fyysinen paraneminen voi olla joillakin niin selvä, että voi sanoa Jumalan parantavan "kunnolla". Sairaus tai vaiva on parantunut, ja se ei enää sen jälkeen vaivaa. Entä jos jollakin vaiva paranee sen verran, että hengissä pysytään, mutta ei täysin terveenä, kuten Knutin tapauksessa taitaa olla? Onko Jumala siis vain keskinkertainen lääkäri, tai keskinkertaistakin huonompi?
Tästä päästäänkin kysymykseen: onko uskovilla etuoikeus täyteen terveyteen? Jos Jumala parantaa kaikki vaivamme, niin mikä olisi seuraus? Uskova ikääntyy, mutta on terve, sairauksia ei tule - tai jos tuleekin, niin Jumala parantaan ne. Uskova ikääntyy edelleen, mutta pysyy terveenä ... lopulta uskovan olisi iän puolesta sopiva aika kuolla, mutta minkäs teet kun on niin täysin terve, eihän silloin voi kuolla. Eli päädytään umpikujaan tässä asiassa. Fyysinen rappeutuminen ja sairaudet ennemmin tai myöhemmin ovat siis osamme, maanpäällisessä elämässä? Vai onko tämä uskon kysymys: jos meillä vain olisi tarpeeksi uskoa, niin emme sairastuisi??
Entäpä sitten sielulliset/henkiset vajavaisuudet? Itse olen parantunut parinkymmenen vuoden takaisesta aivoverenvuodosta hyvin, leikkaus onnistui eikä se asia ole sen jälkeen vaivannut. Psykkisesti koen sen sijaan olevani vajavainen, en kykene esim. puhumaan ihmisten kanssa niinkuin haluaisin. Taidan olla yliherkkä, vaikeista asioista puhuminen on vaikeaa. Monesti käy niin, että haluaisin sanoa näkemykseni - kun mielestäni toiset ovat väärässä jossakin asiassa ja minun pitäisi "oikaista vääryys" - mutta sanomatta se monesti jää. Ehkä asian oikea nimi on heikko itsetunto. Tämä vaivaa minua. Eikö Jumala siis voikaan parantaa minua tässä asiassa? Eikö Hän halua parantaa minua? En tiedä.