Mitä nyt puitaisiin? Tällaista nyt.

[sandia]

Olen talven aikana seuraillut täällä virallisia kongressin istuntoja tai niiden osia ja hallituksen virallisia tiedotustilanteita, koska sitten ei tarvitse pelätä, että media vääntää faktat johonkin kummallisee valoon.
Tietty sitten kaikki kongressin ja hallituksen päätökset ja kokoukset on myös virallisissa rekistereissä, mitkä ovat avoimia kaikille.

Tämä auttaa olemaan minua kuuntelematta erilaisia uutisohjelmia, joita on vaikea vältellä netissä.

[Korpima]

Tässä Orthospheren J . M. Smithin kirjoituksessa The Character of a Man is the Character of His God: Demons, the Despot, the Deadbeat, and the Christian God of Love käsitellään monia mielenkiintoisia kulttuurien ja uskontojen välisiä asioita. Siinä kerrotaan, miten ihmisestä tulee kumartamansa ja palvomansa Jumalan kaltainen. Vertaillaan demonien palvojien, muslimien ja juutalaisten jumalakuvaa lopulta kristilliseen jumalakuvaan. Mielenkiintoista, että VT:n ja juutalaisten jumalakuvaa verrataan bisnesmieheen.

”Kuten vesi ei voi koskaan nousta lähdettään korkeammalle, niin uskonnollisen ja kansallisen kokemuksen yleisenä piirteenä on se, että mikään kansa ei voi nousta ihanteidensa yläpuolelle, sen olennon tason yläpuolelle, jonka se omistaa korkeimpana. Parasta, mihin palvoja voi yltää, on sulautua palvomansa jumalan luonteeseen." Arthur Leonard Kitching, On the Backwaters of the Nile (1912)* [...]

"Ihminen, joka palvoo demoneja, tulee demoniksi, koska hän kunnioittaa demonin kykyä tehdä ilkivaltaa ja pahuutta; hän kadehtii myös demonin voimaa kiristää sovitusuhreja.   Demonien palvonnalla koulutetun miehen mielessä hänestä tulisi jumalan kaltainen, jos hän vain kykenisi herättämään kauhua ja käyttämään tätä kauhua tuottoisaan suojelurahan keräämiseen." [...]

"Allah herättää kauhua demonin tavoin; koska palvonta on sankaripalvontaa, muslimi tuntee tästä kauhua herättävästä voimasta sekä kateutta että ihailua.  Tämän vuoksi kaikki uskonnot, jotka alentavat ihmiset nöyristelevään orjuuteen, tuottavat miehiä, jotka ovat tyranneja, despootteja ja paholaisia.

Mies, jota hänen jumalansa kauhistuttaa, haaveilee siitä, että hänestä itsestäänkin tulisi kauhun avulla jumalan kaltainen!"  [...]

"Juutalaisen käsitys on, että Jumala on hänelle 'konkreettisia palveluksia' velkaa vastineeksi siitä, että hän noudattaa lain sopimusta; juutalaisen käsitys elämästä ja kuolemasta on, että nämä konkreettiset palvelukset on toimitettava nopeasti, koska 'hyveeseen liittyvät tyydytykset ovat kaikki tästä maailmasta."[...]

"Palatakseni Arthur Leonard Kitchingiin, Niilin yläosan ensimmäiseen anglikaaniseen piispaan, huomaamme, että hänen tehtävänään oli opettaa Ugandan demonipalvojille lähes epäinhimillinen käsitys kristillisestä rakkaudesta.  Sanonta on niin kulunut, että sen vallankumouksellista merkitystä voi olla vaikea nähdä, mutta kristillinen rakkaus ilmenee palveluna, joka perustuu rakkauteen vastaanottajaa kohtaan eikä rakkauteen palkkiota kohtaan.  Kristitty ei toimi pahojen henkien tai mielivaltaisen despootin pelosta; hän ei pidä kiinni omasta osuudestaan sopimuksesta eikä vaadi käteistä toimituksen yhteydessä."

(Suom. DeepL.com.)

Jumalalle kiitos kristinuskosta ja että elämme (jälki)kristillisessä kulttuuripiirissä! Tuo kirjoitus tuo hyvin esiin näitä suuria eroja jumalakuvissa, joskin eroja ihmisten välillä varmasti on. Onhan kristillinen kulttuurinen ja uskonnollinen ilmapiiri varmasti tuottanut paljon hyvää, vaikka täydellisestä pyyteettömästä rakkaudesta itse kukin jää vajaaksi. Se on kuitenkin ihanne, joka tuskin voi olla vaikuttamatta positiivisesti.

[Korpima]

Bruce Charlton pohtii "naisellisten" aspektien osuutta uskonnossa, kuten esim. Marian roolia ("Perhaps a womanly and procreative aspect of God is necessary for a solid belief in eternal life?").

Tämä pohdinta osui omalle kohdalle:

"Yksipuolisen maskuliinisen kristinuskon hengellisesti epätyydyttävä ja epäuskottava luonne on mielestäni hyvin silmiinpistävää. Tarkoitan, että protestanttisuuden muotojen,  jotka hylkäävät Marian, yksivärinen kovuus, negatiivisuus, sydämettömyys, legalismi ja maallisuus on mielestäni hyvin ilmeistä. Se on yksi syy siihen, miksi Englanti lakkasi olemasta 'Merrie' [iloinen] reformaation myötä."

Kyllähän kristinuskon muotoja ja ymmärryksiä on hyvin erilaisia. Omalla ajattelulla ja ympäristöllä on väliä. Vaikka kyllähän Paavalikin korostaa esim. lempeyttä.

[Korpima]

Tässä pyhimysten ihmeitä käsittelevässä jutussa (https://onepeterfive.com/miracles-worked-by-the-saints-throughout-the-centuries/) erityisen hämmästyttävä oli kahdessa paikassa yhtä aikaa oleminen (bilocation). Huh!

Myös tämä oli hauska:

Eräässä tapauksessa, kun viatonta miestä vietiin teloitettavaksi, lähistöllä kannettiin ruumista kantavia paareja. Pyhä Vincent, joka oli vakuuttunut syytetyn syyttömyydestä, puhui ruumiille: ”Jos tämä mies on syytön, niin julistakaa se.” Sanotaan, että ruumis nousi istumaan ja julisti kovalla äänellä: ”Ei syyllinen!”.

Palkkioksi Pyhä Vincent pyysi nyt eloon herätettyä kuollutta miestä nousemaan ylös ja kävelemään, ja mies vastasi: ”Ei, olen varma pelastuksestani, enkä halua viivytellä.” Hän laskeutui takaisin makuulle, jälleen kerran kuolleena.
 (Suom. DeepL.com.)

Artikkelin lopussa tosin dissataan protestantteja, kuten Lutheria ihmeiden puuttumisesta.

[sandia]

Luin pintapuolisesti Korpiman linkin artikkelin. Loppu oli jotenkin hassu:

"There are no reported miracles ever worked by Martin Luther or any Protestant “reformer” or clergyman. This is in stark contrast to the saints."

"Martti Lutherin ei tiedetä koskaan tehneen ihmettä. Ei myöskään kenenkään toisen protestantin ole kuultu tehneen ihmeitä. Tämä on jyrkkä kontrasti pyhimysten kanssa."

Joo-o, ero on suuri.
Mistä lie johtuu.
Kyllähän Raamatussa mielestäni on selvästi ilmaistu, että epäusko voi olla este Jumalan toiminnalle.
Mutta en oikein tiedä miten, mitä ajatella tuollaisten katolisten ihmeiden suhteen.
Itse ehkä arvioisin kunkin erillään ja yrittäisin ymmärtää, onko se mitä tapahtui Raamatun mukaista.
Jotenkin tuolla tavalla.

[Kahvipapu]

”Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi.”

Eivät siis ihmeet. Ihmeet eivät kuulu edes kirkon tuntomerkkeihin, joita ovat Jumalan sana, kaste, ehtoollinen, avaintenvalta, virka, rukous ja risti.

Tai oikeammin nuo ovat kaikki Jumalan ihmeitä ja lahjoja seurakunnalleen.

Pelkät ihmeet voivat tulla niin Jumalan puolelta kuin valheen kaikella voimallakin.

[sandia]

Juu olen huomannut katolisten keskittyvän sihen, että ihme tapahtuu ja sitä käytetään oikeutuksena sille käytännöllse mitä kautta se ihme tai "ihme" on ilmaantunut.
Kuten Marian patsas alkaa kyynelehtimään.

[Korpima]

En nyt itsekään ole täysin varma, miten ihmeisiin tulisi aina suhtautua. Tekiväthän Jeesus ja apostolit esim. tunnustekoja ja VT:ssä tapahtuu kaikenlaista. Nykyisinhän puhutaan karismaattisuudesta - ja sitten ylikarismaattisuudesta. Vaikeahan on täysin varmasti tietää, mikä on mistäkin lähteestä. Mutta toivoisi, että useimmat kristittyjen kokemat ihmeet olisivat Jumalasta.

[Kahvipapu]

Itse edustan jonkinlaista murrosaika-ajattelua. Jeesus teki messiaanisia tunnustekoja ja näytti Jumalan valtakunnan saapuneen. Nämä tunnusteot olivat paljolti VT:ssä profetoitu, ja ne olivat Messiaan tuntomerkkejä. Samoin apostoleilla oli erityinen tehtävä ja armoitus - myös karismaattinen. Kirkkohistorian todistus on sittemmin ollut, että henkilahjat kävivät vähitellen harvinaisiksi ja siinä samalla ihmeet. Lähetyskentillä niitä ehkä eniten tapahtuu saarnatun sanan vahvistamiseksi.

Uus- tai ylikarismaattisuus ei minun silmissäni ole kovin ihmeellistä. Paljon on puhetta ja suuriakin puheita, mutta näytöt eivät vakuuta oikein millään alueella. Katolisessakin maailmassa näitä uuskarismaattisia virtauksia liikkuu - nehän eivät seuraa kirkkokuntien rajoja.

Ihmeitä ratkaisevampaa on se, mitä saarnataan. Raamattu varoittaa myös karismaattisista eksytyksistä, joissa esiintyy ihmeitä väärän evankeliumin yhteydessä esim. Matt. 7:ssä: "Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia. Hedelmistä te heidät tunnette." tai "Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja."

[pax]

Puijjia aika vähän nyt ollut.

[Korpima]

Puijjia aika vähän nyt ollut.

Joukossa tyhmyys tiivistyy, sanotaan. Parempi siis vähempi väkimäärä. 

[sandia]

Juu ihan hyvää keskustelua ollut. Tänään  on tosin työkiireitä

[Korpima]

Toki jos tämän lukee joku rekisteröimätön, niin siitä vain tunnusta tekemään ja Puimatantereelle kirjoittelemaan. Mukaan mahtuu.

[Kahvipapu]

Puimatanner on siitä mukava, että keskustelua ehtii seuraamaan, toiset käyttäjät tulevat tutuiksi eikä tarvitse huutaa kilpaa saadakseen äänensä kuuluviin. Paljon rennompi paikka kuin hektiset someryhmät. Eikä täällä juuri riidelläkään. Ottakoon siis lukija vaarin Korpiman kehotuksesta "Mukaan mahtuu."

[Korpima]

Tuohon Pauluksen kokemukseen seurakunnasta poisajamisesta eräällä tavalla (omassa päässä) liittyen tuli vastaan tämänpäiväinen Bruce Charltonin blogikirjoitus paaviin ja johtajien korruptioon liittyen.

Ei minulle tullut oikeastaan mieleen edes koko asia: siis että hengellinen johtaja saattaisi olla paha tai korruptoitunut. Tai muuten huono. Voiko sellaista edes ajatella? Kaikkihan varmasti ovat hyviä ja hyvyyden puolella ja korkeintaan tekevät tahattomia virheitä...

En nyt tietysti tiedä mitään Pauluksen tapauksesta tai muistakaan tapauksista noin ylipäätään (enkä paljon paavistakaan), mutta voihan tätäkin mahdollisuutta joskus harkita. Pahuutta ja korruptiota on maailmassa - myös hengellisissä johtajissa. Varmasti etenkin nykyaikana.

Bruce Charlton: "The next Pope, and the cycle of corruption in the Roman Catholic Church":

Korruptiokierre on olemassa:

Korruptoitunut johtaja korruptoi instituution.

Ja korruptoitunut instituutio valitsee korruptoituneen johtajan.

Olipa korruption alkuperäinen lähde mikä tahansa, sillä on taipumus jatkaa itseään - itse asiassa vahvistaa itseään.

Mutta jos johtaja valitaan instituution ulkopuolelta, hyvä johtaja saatetaan asettaa korruptoituneen instituution johtoon. Ja hän saattaa pystyä tekemään tästä instituutiosta vähemmän korruptoituneen - enemmän hyvän.

Paavi Franciscus oli korruptoitunut johtaja, joka korruptoi roomalaiskatolisen kirkon; ja Franciscus valittiin, koska roomalaiskatolinen kirkko oli korruptoitunut.

[...] Lisäksi ihmiset ymmärtävät maailmaa olettamustensa kautta.

Ja nämä oletukset usein kieltävät korruptoituneen johtajuuden tai tietyn johtajan korruptoitumisen mahdollisuuden. Joillekin katolilaisille (ja ortodokseille, anglikaaneille, protestanteille ja mormoneille) on itsestään selvää, että heidän johtajansa on Jumalan valitsema ja hyvä.

Tällaisille henkilöille on helppoa, jopa väistämätöntä, että kaikkia mahdollisia merkkejä johtajan korruptiosta pidetään sen sijaan muina syinä tai jopa todisteina hyvyydestä.

(Suom. DeepL.com.)